torstai 8. joulukuuta 2011

Eksyksissä

Välillä oikeita sanoja ei tule, oikeita lauseita ei synny. Katsot vilkuttavaa kursoria ja mietit, mistä lähteä liikkeelle. Mihin, ja ehkä tärkeimpänä - miksi.

Milloin.

Milloin teksti valmistuu? Jaa-a, sanopa se, siinäpä se. Silloin kun tietää sen olevan valmis. Mistä sen tietää? Riippuu, mihin rimansa asettaa. Jos tavoittelee jotakin enemmän, saattaa lopputulos olla jotakin vähemmän.

Eksyksissä.

Sitä huomaa olevansa eksyksissä aika ajoittain, kuka milloinkin, kuka missäkin. Oikeita sanoja ei synny, oikeita lauseita ei tule. On vain pää täynnä erilaisia solmuja, joista ei ota mitään tolkkua.

Umpisolmussa. Hukassa. Kadotuksessa.

Kello tikittää, työnantaja kiirehtii, työt seisovat.

Stressaa ja ahdistaa sekunti sekunnilta enemmän.

"Kiire kiire kiire, pitäis olla jo valmista!"

Minuutit kuluvat täydellistä lausetta hakiessa. Sitten tunnit. Sitten huomaatkin tehneesi koko päivän ihan kaikkea muuta mitä piti.

"Hei, tuossapa vasta jännittävä Facebook-linkki, hei tuossapa oivaltava kolumni, kylläpä oli tuossa sitten hölmö uutinen."

Tätä on kai tavattu kutsua luomisen tuskaksi.

Olo on kuin 110 metrin aitajuoksussa.

Paikoillannee... Valmiiiit... HEP!

Lähtölaukaus on ammuttu ja juoksijat painuvat matkaan. Huomaat laahustavasi 50 kilon sementtipunnukset jaloissasi. Kaadut rähmällesi heti ensimmäisellä aidalla. Voi vittu. Muut ovat tällä välin jo ehtineet maaliin ja nauttivat virvokkeita juomapulloistaan. Toinen aita.

Pläts.

Stadionin valot sammuvat ja kansa painuu koteihin. Yksinäinen siivojan ja ratavalvojan virkaa toimittava vanhahko herrasmies koputtaa olalle ja kysyy, eikö kannattaisi jo luovuttaa. Mutta miksi ihmeessä enää tässä vaiheessa, kun on enää kolme aitaa jäljellä.

Vittu, runnotaan maaliin vaikka väkisin ja veren maku suussa, vaikka lopputuloksena olisi jumbosija ja luokaton tulos.

Deadlinet heittävät häränpyllyä ja vanne pään ympärillä kiristyy kiristymistään.

Välillä se on semmoista.

Piti tuossa taannoin käydä hoitelemassa pankkiasioita uudella asuinpaikkakunnallani. Katselin kelloa, että kyllähän tässä ehtii vartissa pyöräillä konttorille, meneehän konttori kiinni vasta 16.30.

Kello on 16.02.

Päätän kokeilla oikoreittiä. Yhtäkkiä huomaan olevani hevonkuusessa. Missä ihmeessä oikein olen? Ei muuta kuin puhelimen GPS-paikannin käyttöön ja tutkimaan. Ei verkkoyhteyttä. Kello tikittää. No onhan tässä vielä aikaa. Menenpä tuonne.

Yhtäkkiä olen vielä syvemmällä skutsissa! Ei vittu ei saatana. Nythän sitä vasta ollaan ohi reitistä. Nyt olen vielä kauempana konttorilta kuin lähtiessäni!

Kello on 16.22.

Luovutan.

Mutta mikäs tuolla oikein siintää? Käynpä katsomassa. Osto- ja myyntiliike. Mitäköhän sieltä löytyy. Oho, oven vierustalta löytyy läheisen tietokonehuollon mainoslappu, kunnostettuja tietokoneita, 159 euroa! Nythän minun pitäisi saada uusi laite, kun vanha on alkanut temppuilla.

Irroitan lapun ja laitan takataskuun.

Katselen ympärilleni. Ilmassa tuoksuu tunkkainen ajan patina. Kuulen kolmen teinitytön joukon kikattelevan viereisen pöydän luona. Astelen halliin. Vanhaa ja tarpeetonta roinaa. Tutkin erään myyntikojun aikuisviihdekokoelmaa lähemmin.

Liian hapokasta, ei pysty.

Poistun osto- ja myyntiliikkeestä tyhjin käsin, mutta yhtä kokemusta rikkaampana. Aurinko paistaa. Tuollahan vaikuttaa olevan mukavan oloinen penkki. Auringonsäteet lämmittävät mukavasti. Päätän soittaa äidille. Ei tullut pankkiasioista mitään.

Aina eivät asiat mene niin kuin on suunnitellut.

Kotona kaivan tietokonehuollon mainoksen takataskustani. Tutkin laitteiston tehoa. 159 euroa tästä, ei paha. Päätän huvin vuoksi käydä Suomen suosituimman verkkohuutokaupan Huuto.Netin verkkosivuilla katsomassa, millaisia laitteistoja siellä on myynnissä.

Oho! Parempi, modernimpi ja tehokkaampi kone, vain 60 euroa! Teen euron korotuksen huutoon. Pidättelen hengitystä ja peukkuja, ettei kukaan muu iske apajille. Hetkeä myöhemmin myyjä ottaa yhteyttä. Sovimme kaupat 61 eurosta.

Seuraavalla viikolla parinkymmenen kilometrin päässä asuva mies tuo myymänsä käytetyn tietokoneen kotiovelleni kympin kuljetusmaksua vastaan.

Tällä 71 euron tietokoneella kirjoitan parhaillaan tätäkin blogia.

Onko tällä tarinalla jokin opetus? En tiedä.

Ehkä.

Ehkä se on se, ettei kaikki mene aina niin kuin tahtoisi tai - kuten ah niin trendikäs sanonta kuuluu - niin kuin Strömsössä.

Välillä suunnitelmat heittävät häränpyllyä.

Mutta, sen ei tarvitse aina olla huono asia. Siitä ennustamattomasta käänteestä saattaa löytyä se kultajyvä. Yhtenä kertana se saattaa olla käytetty tietokone, toisena kadonnut luovuus, kolmantena jopa elämänkumppani.

Elämä on niin ihmeellistä. Omissa luovuuden tuskissani yritin etsiä täydellistä tarinaa ja lausetta olemalla kirjoittamatta. Ilmankos tuo kirjoittaminen tuntui niin takkuiselta ja tukkoiselta, kuin 50 kilon punnukset sormissa. Syntyykö täydellinen lause kirjoittamatta?

Jos syntyy, kertokaa se minulle, niin kirjoitan sen blogiini.

Oli aika palata perusasioihin. Ylläpitää tätä blogia ja kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Ehkä kaiken sen hölynpölyn kautta löytää joskus kultajyvän - tai edes ajatuksen.

Kuten eilen.

Eilisen vuodatuksen jälkeen tunsin jotain. Siitä vitutuksesta johtanut vimma synnytti erään tekstinpätkän, joka kosketti ja vavahdutti. Tunsin jotain. Menin tiloihin. Enhän minä voi tällaista kirjoittaa. Tunsitteko tekin sen?

Niin tai näin, annan tuon ajatuksen nyt olla. Se saa olla tässä blogissa hautumassa. Kenties palaan sinne jonakin päivänä. Aivan kuten palaan siihen eksyneenä löytämääni osto- ja myyntiliikkeeseen.

Kenties löydän silloin uuden aarteen.

Mukavaa joulun odotusta kaikille blogini lukijoille!

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kuvitellaan tilanne (K-18)

En tiedä, onko otsikon mukainen kehotus yleistynyt, vai kuvittelenko tilanteen vain? Joka tapauksessa minusta nyt vain tuntuu siltä. Ja minusta nyt vain tuntuu siltä, että näen joka kerta punaista, kun luen kyseisen fraasin jonkun mediatyön ammattilaisen kirjoittaman lauseen alussa.

Tämäkin kuva löytyi googlesta
sanaparilla "kuvitellaan tilanne".

Ei, tämä punainen väri ei ole sitä rakkauden punaista. Sitä, millä sydämen sisältö kuvissa yleensä väritetään. Ei, tämä punainen on verta. Janoan verta. Haluan sen pään pölkylle, joka on kehittänyt moisen ylimalkaisen lausahduksen, jota lampaat mantran tavoin kirjoittavat juttujensa ja lauseidensa alkuun silloin, kun haluavat lukijan kuvittelevan tilanteen.

Kuvitellaan tilanne: Ihmiskunta on tyhmentynyt. Heillä ei ole enää aivoja. Heitä voi pallotella miten sattuu. He ovat vain karjaa. Lampaita. Aivottomia aivopestyjä imbesillejä, joilla ei ole lainkaan enää omia ajatuksia. Vain ne, jotka joku kunakin päivänä tarjoaa Facebookissa ja Twitterissä sen päivän viisauksina tai tyhmyyksinä. Oletko sinä tyhmentynyt vai ihmiskunta? Pitääkö sinua kehottaa kuvittelemaan tilanne vai pystytkö siihen itse?

Kuvitellaan tilanne.

Mitäs tuossa nyt sitten on? Kaksikymmentä merkkiä välilyönteineen sisältävä kehotus. Tuon hakufraasin googlaamalla löytää 17 000 hakuosumaa. Tämän vuodatuksen jälkeen ehkä muutaman lisää. Kenties tuo fraasi kannattaisi lisätä jokaisen fiktiivisen romaanin alkuun, että lukija varmasti osaisi kuvitella tilanteen eikä vain olla kuvittelematta.

Tämäkin kuva löytyi googlesta
sanaparilla "kuvitellaan tilanne".
Kuvitellaan tilanne.
Kiitos, mutta ei minua tarvitse teititellä. Vai mistä tilasta puhutte? Mutta en minä osaa kuvitella tiloja. Onko tilani tämä maailma? Vai pieni bajamaja? Vai se tila, joka perustuu jatkuvaan talouskasvuun?

Onko tätä jotain uutta journalismioppia, mitä niissä kouluissa opetetaan, vai kuvittelenko vain tilanteen? Väliäkö sillä. Tai ehkä minua pännii se, että minua kehotetaan tekemään niin laimeita kuvitelmia.

Siksi en tule koskaan kehottamaan lukijoitani kuvittelemaan tilannetta.

Paitsi tämän kerran.

Poistu siis kiireen vilkkaa tästä blogista, mikäli haluat säilyttää mielenterveytesi!
Mikäli kuvittelet tilanteet, teet sen täysin omalla vastuullasi!
Älä ainakaan kuvittele näitä tilanteita yksin kotona tilanteen tullen!
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*

1) Kuvitellaan tilanne: Olet vannoutunut perussuomalainen. Eräänä aamuna heräät ja huomaat olevasi Jani Toivola. Kerrotko muutoksestasi Homma-foorumilla vai menetkö takaisin nukkumaan?

2) Kuvitellaan tilanne: Eletään natsi-Saksassa. Olet vaikeiden päätösten edessä. Puna-armeijan joukot tekevät tuloaan. Lähdetkö vielä hyökkäyksen polulle vai piiloudutko syvemmälle bunkkeriin ja teet itsemurhan?

3) Kuvitellaan tilanne: Kuljeskelet yksin metsäpolulla. Vastaasi kävelee pieni yksinäinen lapsi. Himosi heräävät. Kiihko ja kiima valtaavat mielesi. Et voi pakkomielteellesi mitään. Kaikki käy hyvin nopeasti. Lapsi jää yksin tielle makaamaan. Pyyhit roiskeet päältäsi. Jaatko salaisuuden vai pidätkö sen omana tietonasi?

4) Kuvitellaan tilanne:
Törmäät Adolf Hitleriin kauppajonossa. Vedätkö turpaan vai onnitteletko vaalivoitosta?

5) Kuvitellaan tilanne: Huomaat maassa lojuvan 200 euroa. Kun kumarrut ja pyllistyt nostamaan setelin ylös, on johtava EU-diplomaatti takapuolesi kimpussa ja lupaa sinulle 200 000 euroa, jos annat hänen jatkaa. Sallitko vai kieltäydytkö?

6) Kuvitellaan tilanne: Suomeen tulee uusi bändi, jota kuuluu digata. Menetkö virran mukana, vaikka et artistin musiikista niin välittäisikään?

7) Kuvitellaan tilanne: Huomaat olevasi masentunut. Elämä ei enää maistu. Missään ei ole enää mitään mieltä. Menet lääkäriin. Lääkäri määrää sinut mielialalääkitykselle. Mielesi kirkastuu. Luet lehdestä, kuinka joku surmaa koulutovereitaan mielialalääkityksellä ollessaan. Jatkatko lääkitystäsi vai lopetatko?

8) Kuvitellaan tilanne: Kuvittelet parantavasi maailmaa. Yhtäkkiä muu maailma kertoo sinulle, että tekosi pilaa maailman. Oletko sinä väärässä vai maailma?


9) Kuvitellaan tilanne: Olet joutunut pahoinpitelyn uhriksi. Tiedossasi on, että henkilö on syyllistynyt vastaavanlaisiin pahoinpitelyihin aiemminkin. Annatko olla vai yritätkö tehdä jotakin sen eteen, että moinen ei enää jatkuisi?

10) Kuvitellaan tilanne: maailma on ihana ja harmoninen paikka, missä kaikki kansat elävät sulassa sovussa toistensa kanssa ja kaikki vauraus olisi jakautunut tasan kaikkien maailman kansalaisten kesken. Olisitko onnellinen?

* * *

Mielikuvitus on ihana, upea ja hieno asia. Sen avulla on maailmassa syntynyt uskomattoman kauniita ja hienoja asioita. Toki myös hirveitä. Ehkä en siksi pidä siitä, kun joku kehottaa minua kuvittelemaan tilanteen, että joku päättää puolestani, mitä minun tulisi kuvitella.

Penetroiden ja raiskaten mieleni.

Entä jos en haluakaan kuvitella tilannetta?

Mitäs siihen sanot? Heitätkö tyrmään? Annatko jälki-istuntoa?

Minä en PERKELE VIEKÖÖN halua kuvitella tilannetta ENÄÄ KOSKAAN!

Minä haluan lukea tekstin ja muodostaa siitä oman johtopäätökseni tai olla muodostamatta. En halua enää ikinä lukea mistään tuota kehotusta. Heitän lehden ja jutun välittömästi syrjään, jos ja kun siihen törmään.

Meillä kaikilla on mielikuvitus ja mahdollisuus käyttää sitä ilman, että joku ulkopuolinen taho käskee meidän sitä käyttää.

Kuvittele tilanne, jossa minä en enää koskaan käske sinua kuvittelemaan tilannetta - paitsi tämän yhden ainoan kerran.

Ole onnellinen siitä.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Eläköön vitutus!

Tämä kuva löytyi googlesta hakusanalla "vittu".
Näitä tulee. Yhtäkkiä sanatulva vain lakkaa. Yhtäkkiä huomaatkin, että virta on loppunut. Yksikin sana tuntuu ylivoimaisela. Hampaat irveessä yrittää pusertaa viimeisiä pisaroita.

Vittu kun vituttaa.

En ole syys- tai talvi-ihmisiä. Vihaan kylmyyttä ja pimeyttä. Onko tämä sitä vihapuhetta? En tiedä. Yritän pukea ajatuksiani sanoiksi. Ehkä tähän kaikkeen tulee silloin jotain järkeä. Vai tuleeko?

Tuskin.

Välillä sitä huomaa olevansa hukassa milloin missäkin, oli sitten kolmen promillen humalassa vieraassa kaupungissa tai istuessaan neljän seinän sisällä näyttöpäätteen edessä. Teenkö enemmän töitä silloin, jos puserran kahdeksassa tunnissa yhden lauseen näyttöpäätteelle vai lallattelemalla kirjoitan artikkelin parissa tunnissa?

Inhoan pimeitä aikoja. Mieleni synkkenee ja ahdistun. Kun ahdistun, olen yleensä kaatanut siihen ahdistukseen kurkusta alas viinaa. Nyt olen ollut yhdeksän kuukautta ilman. Minulla menee ihan hyvin. Oikeastaan todella hyvin. Ei löydy valittamisen aihetta oikein mistään.

Ja sekös vasta vituttaa.

Miten hienoa olisikaan velloa itsesäälissä ja masentavassa krapula-angstissa. Manata maailman epäoikeudenmukaisuutta ja omaa surkeaa kohtaloaan. Nyt ei ole edes sitä iloa.

Vituttaa.

Välillä kaikki kirjoitukseni vituttavat. Voi, miksi aloinkaan kuunnella musiikkia? Miksi olinkaan niin tyhmä, että aloin kirjoittaa rokkijuttuja? Mitä minusta olisikaan tullut, jos Venomin ja Ozzyn sijasta olisinkin laulanut muiden koulutovereitteni kanssa Ooa hela nattenia tai Sommartider hej hejiä? Olisiko minusta silloin tullut systeemiin sopeutunut laupea lammas? Olisinko silloin onnellisempi? Vai vituttaisiko minua vielä enemmän?

Luin äsken Ilta-Sanomien verkkosivuilta uutisen, jonka mukaan Lauri Tähkän vaimo hakee eroa miehestään. Jotenkin se ei herätä minussa hilpeyttä, pikemminkin surua. Onkohan Lauri nyt onnellinen? Miltäköhän Laurista tuntuu? Entä hänen vaimosta? Lapsista nyt puhumattakaan. Miehellä on kaksi lasta, vaimo, tuloja kuin rosvopäälliköllä ja sellainen kyky, että jokainen sävel minkä mies kitarastaan irroittaa muuttuu kullaksi.

Minulla on vain kyky muuttaa jokainen kitarastani irroittamani sävel mullaksi.

Vituttaa.

Tämäkin kuva löytyi googlesta
hakusanalla "vittu".

Vittu miten hienoa olisi ollut olla menestyvä rocktähti, kuten vaikka Aki Tykki. Olisi voinut olla morsian joka sormelle ja helvetisti flätää, ilmaista viinaa silmänkantamattomiin ja ystäviä loputtomiin. Sen sijaan istun täällä päätteen edessä kirjoittamassa näistä sankareista vaeltamassa halki maiden ja mantujen, kultaa ja kunniaa vuollen.

Vaan olisiko sekään nyt sitten niin hienoa? Vähän aikaa sitten luin erään menestyvän suomirokkarin Facebook-statuksesta, kuinka hän viime keikkareissullaan oksenteli verta ja sai imeä letkua vatsahuuhtelun jälkimainingeissa.

Happy happy, go go, rock'n roll! Vitun kova meno, känni päälle, paskat housuun, hei beibi lähdetäänks nussimaan?

Enää ei vituta.

Meillä jokaisella on omat oravanpyörämme. Onnen voi löytää vähästä, mutta sen voi helposti myös kadottaa, jos ei pidä varaansa. Oli sitten rikas rokkitähti tai epäonnistunut muusikko, kaikken kovinta mahdollista sarjaa kulttuuritoimittajissa tai apukoulugonzoa (kiitokset loistavasta termistä Axa Sorjaselle!) työstävä rokkitoimittaja.

Minulla on ihana ja mukava koti, tuhansien levyjen monipuolinen kokoelma musiikkia, elämäni ilo ja valo viereisessä huoneessa sekä mukava konttorituoli, jonka päällä istua naputtelemassa tätäkin jonninjoutavaa vuodatusta näyttöpäätteelle. Tänään ei irronnut tämän parempaa, mutta väliäkö sillä, tehdään sitten huonompaa.

Ehkä joku tästäkin roiskaisusta tykkää.

Ja toista vituttaa.

Välillä vituttaa.

Meitä kaikkia.

Ilman vitutusta ei tätäkään tekstiä olisi syntynyt.

Eläköön vitutus!

maanantai 21. marraskuuta 2011

Mokomat mokat, asiattomat asiavirheet ja tomppelit toimittajat

Aluksi pyydän anteeksi syntymääni. Miksi? Se selviää tuonnempana. Milloin? Silloin, kun pyydän toistamiseen anteeksi syntymääni.

Seuraavaksi seuraa mediakatsaus. Ensin pari artikkelia Iltalehdestä, sitten yksi Rumbasta.

Tämäkin kuva löytyy Googlesta hakumääreellä "IL".
Iltalehti otsikoi perjantaina 11.11.2011 klo 21.45 seuraavalla kysymyksellä "Alkuperäinen Black Sabbath Suomeen?" No pakkohan tuota otsikkoa oli klikata!

Klik klik!

Tämä uutistyön kukkanen osoitti ihailtavaa rohkeutta ja näkemystä tarjoaman monipuolisen kavalkadin erilaisia asia-, yhdyssana- ja huolimattomuusvirheitä. Uutinen on allekirjoitettu kirjaimilla "IL", jolloin on syytä olettaa, että koko Iltalehti ja Iltalehden toimitus on ollut kirjoittamassa ja luomassa tätä uutista viimeistä piirtoa, pilkkua ja pistettä myöten.

Aahhh, hekumoin ajatuksella, miten ison pöydän äärellä kymmenet miehet ja naiset ovat kokoontuneet luomaan yhdessä tämän suomalaisen uutistyön kukkasen Spinal Tapin kitaristin Nigel Tufnelin merkkipäivänä 11.11.2011. Lopulta kello 21.45 työ on saatu päätökseen ja koko toimituksen henkilökunta on voinut vihdoin etsiytyä läheiseen baariin onnittelemaan itseään ja toisiaan erinomaisesti suoritetusta työstä. Sillä eihän uutinen voi olla huono, jos sitä on puolessatoista päivässä jaettu Facebookissa jo peräti 2599 kertaa.

Kaiken pahan alku ja juuri: Black Sabbath.
Käytän moderneja tietoteknisiä menetelmiä nyt hyväkseni ja kopioin tuon helmen Iltalehden verkkosivuilta tähän alle. Alleviivaan ne kohdat, jotka vaativat lähempää tarkastelua.
"Hevimetallin uranuurtaja Black Sabbath kertoi perjantaina lähtevänsä maailman kiertueelle alkuperäisellä kokoonpanolla.

Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluu kitaristi Tommy Iommi, laulaja Ozzy Osbourne, basisti Geezer Butler ja rumpali Bill Ward.

Brittiläinen Black Sabbath kokoaa rivinsä ja lähtee alkuperäisellä kokoonpanolla maailman kiertueella ensi kesänä. Lisäksi suunnitteilla on uusi levy. Yhtye ilmoitti aikeistaan lehdistötilaisuudessa Los Angelesissa.

Yhtye on ilmoittanut esiityvänsä Download Festival -festivaaleilla Englannissa kesäkuussa. Vielä ei tiedetä, saapuuko hevipumppu Suomeen.

Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluu kitaristi Tommy Iommi, laulaja Ozzy Osbourne, basisti Geezer Butler ja rumpali Bill Ward.

Nelikko perusti Sabbathin vuonna 1969. He tekivät viimeisen albuminsa yhdessä vuonna 1998, jonka jälkeen yhtye hajosi.

IL"
1) "maailman kiertue" on yhdyssana
2) kitaristin nimi on Tony Iommi, EI Tommy Iommi
3) sijamuoto ja yhdyssanavirhe kirjoitettaessa "maailman kiertueella"
4) "esiityvänsä" on kirjotus-/huolimattomuusvirhe
5) "Download Festival -festivaaleilla" sisältää turhaa toistoa, suomeksi olisi järkevämpi kirjoittaa Download-festivaaleilla
6) kitaristin nimi on Tony Iommi, EI Tommy Iommi
7) Suomenkielisen Wikipedian mukaan Black Sabbath on perustettu vuonna 1969, brittiläisen Wikipedian mukaan 1968 nimellä Earth. Ota näistä nyt sitten selvää.
8) Alkuperäisen Black Sabbathin viimeisin yhteinen albumi on vuonna 1978 ilmestynyt Never Say Die. Vuonna 1998 ilmestynyt konserttitallenne Reunion sisälsi kaksi studioraitaa, mutta ketkä nuo studioraidat ovat lopulta soittaneet on tulkinnanvaraista.
9) Tämä kokoonpano ei suinkaan hajonnut vuonna 1998 Reunionin ilmestymisen jälkeen, vaan vasta vuonna 2005, seitsemän vuotta myöhemmin.
Lopputulos: 849 merkkiä, vain 9 virhettä
Iltalehti alkaa olla rautaisessa kunnossa, sillä jo päivää aiemmin, torstaina 10.11.2011 klo 20.20 lehti oli ansioitunut seuraavalla fantastisella uutisella, joka tarkemmin tarkasteltuna sisälsi kuitenkin jotakin tuttua. Uutisen allekirjoituksen perusteella lehden koko toimitus on ollut luomassa tätäkin upeaa verkkotaideteosta.
"SS: Olli Lindholm haukkuu Idolsia

Idols-kisassa tuomaroiva Olli Lindholm menetti hermonsa nauhoituksissa, kirjoittaa Savon Sanomat.

Olli Lindholmin mielestä osa kokelaista ei suhtautunut tarpeeksi vakavasti kisaan.

Yö-yhtyeen laulaja Olli Lindholm oli tuomarina viime talvenä nähdyssä Idols-ohjelmassa.

Savon Sanomien mukaan Lindholm poltti nauhoituksissa hihansa, koska kokelaat eivät suhtautuneet tarpeeksi vakavasti esityksensä.

- Minulla meni hermot siihen pelleilyyn. Musiikki on niin iso ja vakava asia, että siinä minä en siedä pelleilyä. Sen takia minulta paloi hihat, Lindholm kertoo Savon Sanomissa.

Lindholmin kärkkäät kommentit herättivät runsaasti tunteita viime talvena. Esimerkiksi Sibeliusakatemiassa opiskeleva Ville Laaksonen, 28 sai täyden lastin naljailua vierailevalta tuomarilta.

-  Olet hyvä laulaja, mutta lisää äijämäisyyttä tarvitaan, hiuksia ja partaa, Lindholm moitti.

LÄHDE: SAVON SANOMAT

IL"

Lopputulos: 929 merkkiä, virheiden määrä tulkinnanvarainen
Kaiken pahan alku ja juuri: Yö-yhtyeen Olli Lindholm.
Yö-yhtyeen Olli Lindholm oli vieraileva tuomari Helsingin koelauluissa Idolsin viidennellä tuotantokaudella. Lindholmin vierailu televisioitiin torstaina 17. helmikuuta 2011 ja sunnuntaina 20. helmikuuta 2011. Miksi voimakkaita reaktioita katsojissa herättänyt esiintyminen on pitänyt uutisoida yhdeksän kuukautta myöhemmin johtuu kenties Iltalehden käyttämästä kuvituskuvasta, jossa Lindholm näyttää vähä-älyiseltä ja jälkeenjääneeltä kehitysvammaiselta. Onhan tämäkin tietysti tapa hankkia klikkauksia.

Iltalehden käyttämä otsikko on myös mielenkiintoinen, sillä siinä viitataan, että Lindholm olisi Savon Sanomissa haukkunut Idolsia. Nyt, kun Savon Sanomien uutista klikataan, klik klik, paljastuu linkin alta Lindholmin pettymys ensisijaisesti itse laulukokelaisiin kuin formaattiin. Ennustan, että saamme lukea Olli Lindholmin tuomarityöskentelystä tulevillakin tuotantokausilla ajasta ikuisuuteen. Ainakin niin kauan, kun Iltalehden koko toimitus on kirjoittamassa näitä uutisia.

Vai pitäisikö rinnalle kehittää uusi uutisformaatti, vanhanen, joissa voitaisiin aina tasaisin väliajoin palata johonkin kohua herättäneeseen uutiseen, ja naureskella kohua herättäneelle törpölle ajasta ikuisuuteen. Kenties Iltalehden koko toimituksen kehittelemä menetelmä on vain pitkällisen tuotekehittelyn tulosta?

Kaiken pahan alku ja juuri: Sony Musicin
lähettämä Mokoma-yhtyeen promolevy.

Mutta osataan sitä muuallakin. Esimerkiksi minun näyttöpäätteellä. Otin taannoin tehtäväkseni arvostella Rumba-lehteen Mokoma-yhtyeen uuden akustisen levyn Varjopuoli, numeroon 14/2011.

Se tulikin huomaamattomasti kotiinkannettuna Pop Median kirjekuoreen sujautettuna 14. lokakuuta 2011. Läpinäkyvään muovitaskuun sujautettu levy oli varusteltu väritulostimella tulostetulla kansikuvalla sekä levyn biisilistalla. Itse levyssä huomio kiinnittyi levyltä löytyvään Sony Musicin logoon, joka vei yhtä suuren tilan levyn etikettipuolesta kuin sen esittäjä ja levyn nimi.

Ei muuta kuin levy soittimeen, pitihän arvostelun olla valmiina jo seuraavan viikon maanantaiksi!

Levyn kuuntelun lomassa oli aikaa muistella menneitä ja niitä suunnattoman ihania hetkiä, joita Mokoma oli vuosien mittaan rocktoimittajassanne aiheuttanut. Ajatukset matkasivat Tuska-festivaaleille ja siihen yhteen ihanaan kesäpäivään, jolloin Mokoma oli hetken aikaa maailman paras bändi!

(Myöhemmin piti oikein tarkastaa päivämäärä Tuska-festivaalin nettisivuilta, se oli 12. heinäkuuta 2003. Kiitos tietotekniikka tästäkin tiedosta!)

Kaiken pahan alku ja juuri: Mokoma-yhtye.
Edellispäivä-, -ilta ja -yö oli sujunut sangen kosteissa merkeissä, ainakin senhetkisestä huterasta olosta päätellen. Oloa ei hirveästi helpota paahtava helle, joka nostaa tuskanhien pintaan tuplateholla. Anniskelualueen terassilla törmään sentään tuttuun kitaristiin, Toni Näykkiin. Hänen ei ole vaikea houkutella rocktoimittajaa ohrapirtelölle.

Lavalla Mokoma on juuri aloittelemassa soittojaan.

Jääkylmät tuopposet kourissamme hakeudumme terassipöydän äärelle seuraamaan päälavan touhuja. Paahtavat auringonsäteet polttavat niskaa. Otan hörpyn tuopistani. Aaahhh, miten ihanasti tuo mallasjuoma karheaa kurkunpäätä vilvoittaakaan. Panemme tupakaksi.

Ohimoita jyskyttävä päänsärky saa seurakseen Mokoman ahtojunttauksen. Yhtye kuulostaa hämmästyttävän hyvältä ja tiukalta. Pakko hakea lisää keskiolutta! Juomanlaskijana toimiva entinen Him-rumpali Pätkä Rantala hymyilee. Tämähän toimii! Kasvot kohti itää, Takatalvi... tunnelma alkaa kohota! Pakko hakea lisää keskiolutta, kylläpä kuulostaa komealta!

Kaiken pahan alku ja juuri:
Vintersemestre-yhtyeen Kirkkokyrpä-albumi.

Pätkää naurattaa! Eihän tässä ole mitään järkeä!?! Mokomanhan piti olla ihan paska! Paskanmarjat, juuri tällä hetkellä, auringon paahtaessa ja kalliin keskioluen vilvoittaessa Mokoma on maailman paras bändi! 45 minuutin ja neljän keskioluttuopin jälkeen jyskyttävästä päänsärystä ja huterasta olosta ei ole tietoakaan. Olen voittaja, olen Jumala, vittu mä tapan kaikki! *) Ja Mokoma on maailman paras bändi!

*) Tämä sanoituspätkä löytyy Vintersemestre-yhtyeen Kirkkokyrpä-levyltä.

Ja seuraavana vuonna yhtye saa huippukuntonsa tallennettua vielä levylle! Ohhoh!

Varjopuolen kuuntelun edetessä käy selvemmäksi ja selvemmäksi, että tuosta Tuskassa tajunnan räjäyttäneestä Mokomasta ei ole enää pisaraakaan jäljellä, vaikka jäsenistö on miltei sama. Miten se nyt voi olla mahdollista?

Katselen minulle postitetun poltetun cd:n etikettiä.

Kaiken pahan alku ja juuri: CBS:n julkaisema
Sleepy Sleepers-yhtyeen Metsäratio-levy.
Myöhemmin CBS:stä sikiää Sony Music Entertainment.
Sattumaako?

Sony Music.

Saatanan Sony Music.

7-vuotiaana minun parhaan kaverin nimi on Harri. Harrilla on isoveli nimeltään Jukkis. Jukkiksella on paljon kasetteja ja levyjä. Niistä paras on Sleepy Sleepersin Metsäratio. Minä tykkään levystä niin paljon, että eräänä päivänä Harri ilahduttaa minua yllätyksellä.

"Jukkis kopioi tän sulle."

Se on Sleepy Sleepersin Metsäratio C-kasetille kopioituna! Iik! Jee! Tämän on pakko olla elämäni  paras päivä! Etikettipuolelle Harri on rustannut levyn kantta mukailevan piirustuksen!

Osaan edelleen nuo kaikki kappaleet ulkoa.

Myöhemmin saan selville, että levyn on julkaissut CBS.

Kaiken pahan alku ja juuri:
Sony Musicin Epic-alamerkin julkaisema
The Fishfaces-yhtyeen Lovesongs for Hyenas-albumi.

Myöhemmin CBS:stä sikiää Sony Music Entertainment.

Saatanan Sony Music.

Vuosien varrella minulla on ollut suunnaton ilo kuunnella paljon hienoa Sony Musicin julkaisemaa säveltaidetta myös muilta suomalaisilta artisteilta, kuten The Fishfaces, Smack, Lordi, Hanoi Rocks ja Bomfunk MC's. Viime aikoina ilonaiheet ovat jääneet vähemmälle.

Teini-ikäni suosikkiartisti Eve sai lähtöpassit Sonylta heikosti radiosoittoa saaneen singlen jälkeen. Mannan valtaisalla medianäkyvyydellä hehkutettu tuliainen Yhdysvalloista oli pilattu tasapäistävällä jenkkituotannolla. Monday Boxin hehkutettu live-energia oli tipotiessään yhtyeen esikoisalbumilla. Kovassa nosteessa ollut Bloodpit sai haastatteluvalmennusta Sonylta, eikä yhtye kiinnostanut tämän jälkeen enää ketään. Martti Saarinen voitti Idolsin, mutta miehen levystä muodostui Idols-julkaisujen kaikkien aikojen suurin pannukakku. Hevisauruksen uusin levy kuulostaa voimattomalta. Hanna Pakarinen pantiin tekemään Suomi-iskelmää ja Kuorosotaan. Lordi kävi Jenkeissä tekemässä levyn, joka ei kiinnostanut ketään. Wrecking Queens teki tylsän levyn. Uniklubi vetäytyi tauolle toisen Sony Musicin julkaiseman levyn jälkeen.

Kaiken pahan alku ja juuri:
vuoden 2011 Idols-voittaja Martti Saarinen.

Sattumaako?

Ehkä näillä tapahtumilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ehkä Sony Musicilla on vain käynyt hieman onnettomammin eräiden viime aikaisten julkaisujensa kanssa. Tunnekuohu valtaa mielen. Sormet hyppivät näppäimistöllä vimmatusti. Levyarvostelu Mokoman Varjopuoli-levystä syntyy kuin itsestään. Ei vittu ei saatana. Enhän minä voi tällaista kirjoittaa.

Voinhan.

Miksi en voisi?

Onko rock'n rollissa ollut koskaan mitään sääntöjä?

Jos on, niin ainakaan minä en ole niitä laatinut - saati allekirjoittanut.

Katselen näyttöpäätteelle kirjoittamaani sepustusta. Ei vittu ei saatana. Yleensä parhaat arvosteluni ovat syntyneet lyhyessä ajassa. Tämä toinen versio syntyi kymmenessä minuutissa. Ensimmäisen hylkäsin, se oli liian pitkä.

Kaiken pahan alku ja juuri:
rocktoimittaja Nalle Österman.

Katson arvostelun loppuvinjettiä. Painan länteen osoittavaa nuolinäppäintä. Teksti pyyhkiytyy pois ruudulta. Enhän minä voi tuota kirjoittaa. Miksen? Nyt tuosta arvostelusta puuttuu jotain.

Loppuvinjetti.

Katselen ruudulla olevaa tekstiä epäuskoisena. Kirjaimet suuntaavat takaisin kohti itää. Mistä tuokin tuli?

Niin, mistä se tuli? Niin, se tuli yli 30 vuoden kokemuksella Sony Musicin äänitteistä ja yli 10 vuoden kokemuksella Mokoman julkaisuista.

Kaiken pahan alku ja juuri: Venom.
Ei ollut kyse edes siitä, oliko Varjopuoli huono vai ei. Ystävättäreni sanojen mukaan se kuulosti samalta kuin Mokoman aiemmatkin levyt. Mutta hänen mielestään Mokoma ei koskaan ole ollutkaan maailman paras bändi. Ei ollut kyse siitä, miltä levy kuulostaa. Hyvältähän se kuulostaa. Kitarat soivat heleästi ja kuulaasti, kuten akustisessa levyssä pitääkin.

Se, mikä ärsytti oli, että bändi kuulosti liian tyytyväiseltä. Kylläiseltä. Ei tarvinnut enää haastaa itseään ja kuulijoitaan, vähempikin riittää. Eihän niitä sovituksia tarvitse miettiä, riittää kun kaivaa akustiset komerosta ja vetää biisit samoin tavoin kuin sähköisesti. Pääasia on, että kaikilla on kivaa ja hyvä meininki.

Missä on Venom?

Ei ainakaan tällä levyllä. Venomin tilalla olikin Mamba. Huomasin voivani pahoin. Sitten tulin surulliseksi. Sitten tulin vihaiseksi. Joten päätin antaa yhtyeelle sekä sen levy-yhtiölle mojovan potkun perseelle.

Herätys!

Skarpatkaa!

Kaiken pahan alku ja juuri:
Mamba-yhtyeen Tero Vaara.

Jokainen, joka on kuunnellut metallia vähän pidempään tietää ja muistaa, mitä sell-out on metallipiireissä tarkoittanut.

Kun pienelle riippumattomalle levymerkille aiemmin levyttänyt bändi päätyy isolle yhtiölle. Näin näytti kaikista merkeistä päätellen käyneen myös Mokomalle. Ison levy-yhtiön logo levyllä, jonka sisältö on latistettua ankeutta kaupallisille radioaalloille.

Venomin tilalle on luikerrellut Mamba.

Miten moiseen naimakauppaan oltiin päädytty?

Siitä arvosteluni kertoi. Tai miten se olisi voinut tapahtua.

Se on kaunis ja upea tarina. Koin kirjoittavani jotain hyvinkin ainutlaatuista. Sanataidetta. Se oli ihanaa. Rakastelua näppäimistöllä. Pieniä kirjaimia perätysten kuvaruudulla tanssimassa kuin keijukaiset. Ihania söpöjä kirjaimia. Jotka perätysten muodostivat pienen tarinan.


Ihan kuin mikä tahansa muu levyarvostelu.


Ei muuta kun arvostelu sähköpostin liitetiedostoksi ja Rumbaan. Keskiviikkona 2. marraskuuta 2011, pari päivää ennen arvostelun julkaisua Rumbassa postiluukusta tipahtaa kuori. Sen sisältä löytyy Varjopuoli-levyn myyntiversio.

Myyntiversiossa on Sakaran logo.

Sillä lailla. Turha enää rykiä, kun paska on jo housuissa. Ilmeisesti se on ollut täysin yhtyeen oma valinta olla mieluummin Mamba kuin Venom. Ohhoh! Vaan mistäs tuon olisi tiennyt, jos ja kun promolevyt sekä levyn tiedotteet on varustettu Sony Musicin logoilla. Avaan Facebookiin keskusteluketjun. Ensin se naurattaa, sitten se itkettää, sitten se vihastuttaa, sitten se vituttaa.

Tämäkin kuva löytyy Googlesta hakusanalla "asiavirhe".
Minuakin vituttaa. Levyarvosteluun oli käärmeen lailla kiemurrellut asiavirhe.

Sellaista sattuu. Päätyessäni antamaan potkut niin Mokoman kuin Sony Musicin persauksille annoin samalla sellaisen myös itselleni. Minunkin täytyy skarpata. Kirjoittaa vielä terävämpiä arvosteluja. Varmistua vielä paremmin, ettei niihin etsiydy asiavirheitä.

Kaiken pahan alku ja juuri: Lauri Tähkä.
Muulloin voi joutua naurunalaiseksi.

Se on sellaista.

Se on vain rock'n rollia.

Seuraavan viikon ajan lohduttaudun Lauri Tähkän haastattelulausunnoilla. Hän muistuttaa niin MTV3:n kuin Länsiväylän haastattelijoita ja lukijoita siitä, että on hyvä, jos kriitikot eivät tykkää, sillä silloin levyt myy.

Toivottavasti Sony Musicissa ja Mokomassa ollaan iloisia edes siitä.

Kaiken hyvän alku ja juuri:
Happoradio-yhtyeen Aki Tykki.

Maanantaina 14. marraskuuta Happoradion pääjehu Aki Tykki julkaisee blogin. Hän muistaa mainita nimeltä myös rocktoimittajanne. Se tekee minut iloiseksi. Aki Tykki on tehnyt minut iloiseksi myös joskus ennenkin. Silloinkin, kun olin kyllästynyt kirjoittamiseen ja ryyppäsin kuin sieni. Niissä keskariräkälöissä elämääni toi välillä lohtua Aki Tykki, Happoradion säveltäjä ja laulaja. Kun olin aikani miettinyt, kuka tuon Che Guevaran oikein laulaa, päädyin kerran tuopinhakureissullani katsomaan jukeboksiin.

Esittäjä oli Happoradio, julkaisija Sony Music.

Sattumaako?

Musiikillaan Aki Tykki antoi minun turhaan, onnettomaan ja tyhjään elämään lohtua, toivoa sekä sisältöä.
Kaiken hyvän alku ja juuri: Sony Music.

Aki Tykki on kehunsa ansainnut.

Niin myös Sony Music. Niin myös Mokoma.

Ehkä joskus myös minä.

Minä olen kantanut vuosikausia erästä Tuomari Nurmion haastattelulausahdusta mielessäni, se kuuluu näin: "Jos joskus tuntuu siltä, ettet pysty yhtä kovaan suoritukseen kuin joskus ennen, tee sitten huonompaa. Pääasia, ettet lopeta tekemistä."

Kriitikkonakin kirjoittavan rocktoimittajan tehtävä ei ole aina kehua. Välillä joutuu myös sanomaan ikävämmin. Se, mitä kirjoitin Mokomasta kuukausi sitten, ei olisi onnistunut 16-vuotiaan, 26-vuotiaan eikä vielä 36-vuotiaan elämänkokemuksella ja tietotaidolla. Se onnistui vasta nyt, 38-vuotiaana.

Kaiken hyvän alku ja juuri:
Mokoma-yhtyeen Kurimus-levy.

Pitäisikö minun pyytää anteeksi? Siinä tapauksessa mitä minun pitäisi pyytää anteeksi? Sitä, että olen kirjoittanut jonkun mielestä henkilökohtaisuuksiin menevää tekstiä? Sitä, että olen kirjoittanut muustakin kuin levyn musiikillisesta sisällöstä? Sitä, että kirjoitin jotain erilaista mihin on suomalaisessa rock-konsensuksessa totuttu? Sitä, että Mokoma on julkaissut huonon levyn? Sitä, että levy-yhtiö promotoi jakelemaansa levyä omana julkaisunaan?

Pitäisikö minun pyytää anteeksi mielipiteitäni ja näkemyksiäni? Sitä, että olen tyhmä, kun en suomalaista rock-konsensusta ymmärrä?

Sitä, että olen syntynyt?

Ehkä joku voisi kertoa ne oikeat mielipiteet ja näkemykset suomalaisessa rock-konsensuksessa, niin osaisin noudattaa niitä vastaisuudessa. Jotta voisin leikkiä vanhempaa ja viisaampaa.


Ilman muuta voin pyytää anteeksi. Heti, kun levy-yhtiö pyytää anteeksi markkinointinsa asiavirheitä. Heti, kun Mokoma-yhtye pyytää anteeksi huonoa levyään. Heti, kun suomalainen rock-konsensus pyytää anteeksi latistavaa toimintaansa. Heti, kun saan tarkat säännöt ja ohjeet, millaisen oikeaoppisen levyarvostelun tulee olla. Heti, kun minulta pyydetään anteeksi työstäni seuranneita henkilökohtaisuuksia.

Kaiken hyvän ja pahan alku ja juuri: vastasyntynyt vauva.
Tällaisia anteeksipyyntöjä en odota kuulevani.

Siispä pyydän anteeksi syntymääni.

Se oli lähellä, että näin ei olisi käynyt.

Minä väännän tämän nyt rautalangasta jälleen kerran, yksinkertaistaen tahallani nämä prosessit ponttini selventämiseksi.

A) Yhtye äänittää levyn - ja ajattelee sen olevan parasta ikinä.

B) Levy-yhtiö (tai sen jakelija) on haltioissaan ja kertoo sen olevan artistille parasta ikinä. Siitähän heille maksetaan.
C) Levy-yhtiö (tai sen jakelija) lähettää levyä medioihin, toivoen saavansa sille maksimaalisen paljon näkyvyyttä, jotta levy kävisi kaupaksi.

Printtimedia saa levyn ja päättää joko kirjoittaa tai olla kirjoittamatta siitä.

Ja nyt ollaan asian ytimessä: mikä on printtimediaan kirjoittavan toimittajan funktio tässä yhtälössä?

Tämäkin kuva löytyy Googlesta
hakusanoilla "hyvä jätkä".

A) Nuolla artistin peppua ja olla hyvä jätkä kirjoittamalla ihan jees-henkisen arvostelun?
Jaahans, Karjalan kunnailta ponnistava metallijyrä Mokoma on käynyt purkittamassa uuden äänilevyn. Mukavata mukavata mukavata. Nämä viisi lappeenrantalaista veijaria on opittu tuntemaan suomeksi laulavana raisuna raskasmetallipumppuna, jossa armaaseen äidinkieleemme yhdistyvät välillä niin melodiat kuin raisu tappomättö grindcoren ja death metallin ahtojunttavesiltä.
Nyt nämä salskeat sankarit ovat tehneet uransa ehkä rohkeimman siirron käymällä studiossa äänittämässä tukun vanhoja iskusävelmiään akustisesti! Olisiko tällaista kukaan voinut hurjimmissakaan kuvitelmissaan odotella näiltä ärhäkän tulivoiman mestareilta?
Varjopuoli esittelee nyt Mokoman tunteellisen ja herkemmän puolen, joku voisi kutsua sitä jopa feminiiniseksi. Onko näistä miehistä tullut vanhetessaan metroseksuaaleja? Y.U.P.:sta tuttu Jarkko Martikainen on tuottajan ominaisuudessa hääriessään loihtinut levylle leppoisan seesteisen tunnelman. Voidaan olettaa, että näitä tulkintoja tullaan soittamaan vielä lukemattomat kerrat eri leirinuotioilla ja rippikouluissa ympäri maan. Hyvä!
NALLE ÖSTERMAN

Arvosana: 3-4 tähteä (riippuen siitä, kuinka monta juomalappua haluan seuraavissa juomingeissa)

Lopputulos: 1062 merkkiä, virheiden määrä nolla

Tämäkin kuva löytyy Googlesta
hakusanalla "naminami".

B) Nuolla levy-yhtiön peppua ja vastaanottaa kutsuja pikkujouluihin ja muihin pippaloihin kirjoittamalla kivan mainoshenkisen naminami-arvostelun levy-yhtiön (tai sen jakelijan) hengentuotteesta?
Wuhuu! Jabadabaduu! Hölökynkölökyn! Skädäm! Shaba! Käpäytys!
Kyllä meitin nyt sitten kelpaa. Sony Musicin suurella viisaudella ja isällisen ohjaavalla kädellä raskaana ja rajuna metallijyränä tunnettu lappeenrantalainen Mokoma on saatettu studioon tekemään jotain, mitä vain Metallican kaltaiset suuret gigantit ovat uskaltautuneet heitä ennen.
Kyllä, arvaatte aivan oikein, Suomi on vihdoin saanut upean akustisen levyn oman maan metallisankareilta Mokomalta!
Rohkeuden puutteesta ei näitä komeita herrasmiehiä voi ainakaan syyttää: yhtye ei ole yrittänyt loihtia nakkisormillaan mitään uutta ja ainutlaatuista, vaan on tehnyt jotain oikeasti rohkeaa ja merkittävää - eli loihtinut tukun vanhoja klassikoitaan ja iskusävelmiään akustiseen muottiin!
Toivottavasti tämä urotyö vie Mokoman vihdoin suuremman yleisön tietoisuuteen, nämä raskaan työn raatajat ovat sen ansainneet. Kuuluuko kiitos tästä sitten Sony Musicille, jonka logolla tämä lehden toimitukseen saapunut kappale on varustettu, aiemminhan Mokoman julkaisut ovat ilmestyneet yhtyeen oman Sakara-yhtiön kautta? Jos kuuluu, on Sony tehnyt loistavaa työtä artistinsa eteen saattamalla sen vihdoin suuremmillekin ääni- ja radioaalloille.
Wuhuu! Jabadabaduu! Hölökynkölökyn! Skädäm! Shaba! Käpäytys!
NALLE ÖSTERMAN
Arvosana: 4-5 tähteä (riippuen siitä, kuinka monta juomalappua haluan seuraavissa juomingeissa)

Lopputulos: 1273 merkkiä, virheiden määrä nolla

Tämäkin kuva löytyy Googlesta
hakusanalla "lukija".

C) Nuolla lukijan peppua - joka lehden ostajana ja lukijana maksaa viime kädessä toimittajan toimeentulon - kirjoittamalla mahdollisimman viihdyttävän kuvauksen levyn sisällöstä, joka houkuttelee lukijan kuuntelemaan ja/tai hankkimaan levyn ja sitä kautta arvioimaan arvostelun paikkaansapitävyys.
(Kuuntele Mokoman Varjopuoli-levyn Rumba-lehden arvostelu täältä rocktoimittajan itsensä lukemana!)

Lopputulos: 1264 merkkiä, virheiden määrä yksi
Miten on: jos artisti on tehnyt laiskan ja omaa tasoaan heikomman levyn, eikö hänen kuulu tietää siitä? Halutaanko rock-konsensusta vai hyvää musiikkia?

Joku vihjaisi joskus, että pitäisi ajatella mitä kirjoittaa. Toki sekin on mahdollista. Minulla on kokemusta myös siitä. Kun piti yrittää olla mahdollisimman poliittisesti korrekti, ettei vahingossakaan ärsyttäisi ketään. Se johti siihen, että olin täysin hukassa kirjoittamisen kanssa. Se johti siihen, ettei kukaan lukenut lukemiani artikkeleita. Se johti siihen, että ketään ei kiinnostanut. Se johti siihen, ettei minua enää kiinnostanut. Se johti siihen, että ajattelin lopettaa kirjoittamisen kokonaan.


Ajattelenko mitä sanon vai sanonko mitä ajattelen?

Jos suomalainen rock-konsensus haluaa todellakin lukea artikkeleita ja arvosteluja, jotka ovat latteita, nihkeitä, tylsiä, tunteettomia, sisällöttömiä ja sieluttomia, olen työni tehnyt. Silloin on aika kiittää ja sanoa hyvästi. Se oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti.

Tämäkin kuva löytyy Googlesta
hakusanalla "sanataiteilija".

Viimeistään silloin todistetaan suomalaisen rock-kulttuurin ja rock-kirjoittamisen kuolemaa. Onko artisteilla sitten mukavaa, kun heistä ei enää kirjoiteta tunteella? Onko levy-yhtiöistä sitten enää hauskaa, kun ketään ei enää kiinnosta? Onko lukijoilla enää kivaa, kun heille kirjoitetaan tylsiä juttuja?

Te äänitätte ja tuotatte viihdettä säveltaiteella, minä kirjoitan ja tuotan viihdettä sanataiteella. Te saatte palkkanne tuottamistanne sävelistä, minä tuottamistani sanoista.

Poika, kuka sun liksas maksaa?


Minun mielestä latistava tasapäistäminen tuntuu tekevän nykymusiikista sielutonta. Siksi ei ole ihme, jos uudet levyt eivät enää myy. Ja kun levy-yhtiöt ujuttavat lonkeronsa myös siihen, miten ketkä saavat esitellä heidän artistinsa, ei ole ihme, miten musalehdet Suomessa ovat tänä päivänä täynnä epäkiinnostavia artikkeleita artisteista, joista lukeminen ei saa kiinnostumaan kyseisen artistin hengentuotteesta, pikemminkin päinvastoin.


Mutta toki, jos Mokoma haluaa Venomin sijasta olla Mamba, heillä on täysi oikeus siihen. Aivan kuten minulla on täysi oikeus olla tykkäämättä siitä. Ja aivan kuten Sony Musicilla on täysi oikeus julkaista huolellisesti viimeisteltyjä ja puleerattuja tuotteita, on minulla oikeus olla tykkäämättä niistä.

Onhan?

tiistai 8. marraskuuta 2011

Väliaikatiedote, 8. marraskuuta 2011

Pahoittelen uuden blogin viivästystä niiltä, jotka sellaista minulta ovat odottaneet. Uutta blogia pukkaa... vaan ei vielä. On pitänyt tehdä niitä oikeita töitäkin. Eli niitä, mistä maksetaan rahaa. Niiden joukossa ovat seisseet jutut muun muassa Waltarin Kärtsystä, Idolsista, Studio Killeristä, Conquestista, Wellu Rowaltzista ja Retropopista eri medioihin.

Muun muassa.

Viikon verran minua on nyt mietityttänyt, ahdistanut ja harmittanut eräs asia. Siitä en ole vielä ehtinyt kirjoittaa. Siitä kirjoitan nyt.

Peräst' kuuluu.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Pyhitä lepopäiväsi

Elämä soljuu eteenpäin omalla painollaan. Äsken tuli nautittua varsinaista herkkuruokaa, uunilohta smetana-/tillikastikkeessa ja runsasta salaattia. Nyt on niin mukavan raukea olo, ettei ajatuskaan kulje. Välillä sen ei tarvitse. Välillä voi vain hengähtää ja nauttia elämästä. Pyhittää lepopäivänsä. Stressi, tuo aikamme vitsaus. Sitä taakkaa turhan moni kantaa mukanaan. Sairastaa, masentuu, alkoholisoituu, elää kuolleena. Oravanpyörä. Markkinavoimien keinotekoinen kapistus. Koneisto, johon pienet lapset kasvatetaan oppilaitoksissamme jo pienestä pitäen. Tuo koneisto tuntuu menneen rikki aikapäiviä sitten. Kun ennen vanhaan työmarkkinoilla hoettiin mantraa "tulos TAI ulos", on se kääntynyt nykyisessä globaalissa markkinataloudessa muotoon "tulos JA ulos". Ei ole mitään merkitystä sillä, miten hyvin työsi teet, jos ja kun kenkää tulee silti "tuotannollisista syistä". Ei mikään ihme, jos ihminen stressaantuu. Masentuu. Alkoholisoituu. Elää kuolleena. Kunnes hyppää oravanpyörästä pois. Viittaa kintaalla jatkuvan talouskasvun utopiaan. Ryhtyy mieluummin ajattelemaan omaa henkistä hyvinvointiaan. Pyhittää lepopäivänsä. Nauttii hyvää ruokaa. Ottaa mukavan lepoasennon. Ehkä lukee hyvän kirjan. Katsoo kiinnostavan elokuvan. Laittaa hyvää musiikkia soimaan. Ja nauttii. Ja nauttii. Elämästä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Erään tiedotteen tarina, osa 2 - kun historia kirjoitetaan uusiksi

Kirjoitin eilen yöllä Pain-yhtyeen kultalevytiedotteesta. Sen aiheuttamasta vitutuksesta päätin kaivaa muistipankistani erään toisen helmen tämän blogin lukijoiden ihmeteltäväksi.

"Hardcore Superstar juhlii 10-vuotista
uraansa", kertoo Sony Musicin tiedote.
En tiedä, onko kyseessä ajan henki vai maan tapa, reaaliajassa tapahtuvassa globaalissa maailmassa varmaan sekä että. Mutta tuntuu siltä, että kaiken tietotulvan keskellä voi enenevässä määrin kirjoittaa mitä tahansa ja uutisoida mitä tahansa ilman, että kukaan viitsii eväänsä lotkauttaa tälle muunnellulle totuudelle.

Ja kun reagoi näkemiinsä asiavirheisiin, saa parhaassa tapauksessa osakseen säälivää hymähtelyä, huonoimmassa tapauksessa ylimielistä välinpitämättömyyttä.

Kenelle muunneltu totuus on sitten sallittu? Ei ainakaan tavalliselle rivitoimittajalle tai -kansalaiselle. Uudessa globaalissa maailmassa ja nykytaloudessa kun voi ajan hengen mukaisesti jopa saada kunnianloukkaussyytteen totuuden puhumisesta.

Näyttää siltä, että kun ennen sanottiin, että rehellisyys perii maan, on rehellisyyden paikan ottanut raha.

Jos sinulla on rahaa, on sinulla valta. Ja kun sinulla on rahaa, on sinulla valta tiedottaa ihan mitä tahansa ihan mistä tahansa virallisena totuutena ilman, että joudut vastuuseen yhtään mistään yhtään kenellekään.

"Hardcore Superstar juhlii kymmenvuotista uraansa
Suomen-kiertueella joulukuussa", otsikoi Rytmi-lehti.
Syy tähän vuodatukseen on Sony Musicin 10. lokakuuta 2011 suomalaisiin medioihin lähettämä tiedote ruotsalaisen hard rock-yhtyeen Hardcore Superstarin tulevasta Suomen kiertueesta joulukuussa 2011.

Wikipedian mukaan Sony Music on maailman toiseksi suurin levy-yhtiö globaaleilla levymarkkinoilla. Niillä muskeleilla voi näköjään kirjoittaa mitä tahansa välittämättä seurauksista. (Lainaukset ovat siis Sony Musicin 10. lokakuuta lähettämästään tiedotteesta, jota yhtiö ei ole katsonut tarpeelliseksi oikoa missään vaiheessa, vaikka tiedotteen asiavirheet ja muut epämääräisyydet lienevät jo yhtiön tiedossa. Sen verran minäkin olen Facebookissa tästä aiheesta jo meuhkannut.)

Kato kun ei tarvitse.
"Hardcore Superstar juhlii kymmenvuotista uraansa."
"Ruotsalaissuosikki Suomen kiertueelle joulukuussa",
ilmoittaa Yleisradion YleX:n verkkosivuston otsikko.
Vai niin. Jo otsikossa on ensimmäinen virhe. Niin Ruotsin, Suomen kuin Brittienkin Wikipedia osaa kertoa, että yhtye perustettiin vuonna 1997 Göteborgissa, Ruotsissa.
"Ruotsin suosituimpiin yhtyeisiin kuuluva Hardcore Superstar on julkaissut viimeisen kymmenen vuoden aikana seitsemän albumia ja tehnyt samaisen määrän maailmankiertueita."
Vai niin. Vuosina 2001-2011 (= kymmenen vuotta) HCSS on julkaissut kuusi studioalbumia, eli Thank You For Letting Us Be Ourselves (2001), No Regrets (2003), Hardcore Superstar (2005), Dreamin' in a Casket (2007), Beg For It (2009) ja Split Your Lip (2010). Ainiin, tulihan yhtyeeltä myös kokoelma vuonna 2009, We Don't Celebrate Sundays: The Best from 1997-2009, mutta sitä ei tietenkään voi laskea, sillä eihän kymmenvuotista uraansa juhliva yhtye voinut olla vielä olemassa vuonna 1997, eihän!?!

Mitään maailmankiertueita en jaksa edes alkaa näillä liksoilla laskemaan, varmaan niihinkin on sovellettu jotakin mystistä laskentakaavaa, joka ei vain aukene näsäviisaalle rokkitoimittajalle.

"Yhtye juhlistaa tätä julkaisemalla kokoelman The Party Ain't Over 'til We Say So, jossa on mukana kaikki yhtyeen kovimmat rallit, sekä yksi täysin uusi kappale, We Don't Need a Cure. Albumin on tuottanut jälleen Tobias Lindell."
Lindell on tuottanut vuoden 2010 Split Your Lipin. Sitä ennen tuotannosta ovat vastanneet täysin muut henkilöt, etupäässä "Risza" ja Johan Reivén. Ovatko nämä uudelleennauhoituksia? Sitä ei kerrota missään. Silloin on luontevaa ajatella Lindellin tuottaneen tämän kokoelman. Mutta voiko kokoelman ristiä yhden miehen tekosiksi, jos levyn kappaleet ovat eri henkilöiden tuottamia kymmenen vuoden ajalta?
"Yhtye lähtee mittavalle kiertueelle marraskuussa ja saapuu loppuvuodesta klubikeikoille myös Suomeen. Ensi vuoden helmikuussa Hardcore Superstar on pääesiintyjänä Radio Rockin risteilyllä, joka myytiin ennätysajassa loppuun."
"Hardcore Superstar juhlii Suomessa",
tietää Soundi-lehden uutisotsikko.
Helmikuussa 2012 Radio Rockin kuudennella risteilyllä esiintyvät Stam1na, Herra Ylppö & Ihmiset, Hardcore Superstar, Klamydia, Mokoma ja Battle Beast. Ehkä Hardcore Superstar on jonkun mielestä pääesiintyjä tällä risteilyllä - ehkä siksi, koska on ulkomaalainen yhtye - mutta ymmärrän, jos väite herättää myös toisenlaisia ajatuksia tämän blogin lukijoissa.
"Hardcore Superstarin tarina alkoi vuonna 2000 hittibiisistä Someone Special."
 Jos minun pitäisi valita tästä tiedotteesta lempilauseeni, se olisi varmaankin tämä. Kuten jo aiemmin todettiin, alkoi yhtyeen tarina Göteborgista vuonna 1997. Bändin debyyttialbumi It's Only Rock'n Roll julkaistiin sitten eri lähteistä riippuen joko 1997 tai 1998. Se joka levyn omistaa, voi varmaankin tarkistaa tämän levyn takakannesta.

Mutta leikitään, että bändin tarina alkoi vuonna 2000 hittibiisistä Someone Special. Silloinhan tänä vuonna juhlittaisiin bändin 11-vuotissynttäreitä! Mutta eihän sekään käy laatuun, jos bändi juhlii nyt vasta kymmenvuotista uraansa!

Ja oudommaksi menee.
"Vuonna 2005 yhtye julkaisi omakustanteen, joka sisälsi megahitin We Don't Celebrate on Sundays."
"Hardcore Superstar 10v-kiertueellaan Suomeenkin",
kertoo Noise-verkkosivuston uutisotsikko.
Öööh, tuota, mistäköhän aloittaisin? Minulla on tämä "omakustanne" kädessäni. Se on ilmestynyt 2005, se pitää paikkansa. Levyn on näemmä julkaissut Gain. Gainin omistajiin ei näytä yksikään Hardcore Superstarin jäsen kuuluvan. Lienee totta, että bändi kustansi "omakustanteen" äänitykset ja tuotannon itse valmiiseen masteriin asti (ns. masterdiili-pohjalta), mutta sellainen on arkipäivää tämän päivän levybisneksessä. Tuo "omakustanne" kulkee myös nimellä self-titled, Hardcore Superstar sekä black album.

Sen megahitin nimi on muuten We Don't Celebrate Sundays, EI siis We Don't Celebrate ON Sundays. Kannattaa olla tarkkana näiden nimien kanssa, erityisesti kun on kyse megahitistä.
"Kyseinen levy ylsi kärkisijoille lukuisissa maissa ja sitä pidetään edelleen ajattomana klassikkolevynä."
Tämä taas on sellaista löperöä mainospuhetta, joka ei kerro lukijalle mitään oleellista. Missä maissa? Miten sijoittui? Tuliko kultaa? Kuka pitää klassikkona? Jne, jne...
"Viime vuonna Hardcore Superstar palkittiin vuoden parhaana yhtyeenä Bandit Rock Awardseissa."
Lisää löperöä tiedottamista. Onko Suomessa kukaan kuullut Bandit Rock Awardseista? En minä ainakaan. Ok, googlataan. Selvä, tämän mukaan se on "Ruotsin ainoa rockgaala". Selvä. Facebookissa sillä on 32 167 ystävää. Taitaa siis olla melko merkittävä tapahtuma. Ruotsalaisille. Käsi ylös, kuinka moni on Suomessa kuullut Bandit Rock Awardseista?
"Hardcore Superstar on kotimaassaan Ruotsissa yksi maan suosituimpia bändejä. Heidän edelliset albuminsa ovat myyneet moninkertaista kultaa sekä hallinneet listakärkiä ja he ovat myös saaneet Grammis-ehdokkuuksia."
 Ookoo. Tiedän, että Hardcore Superstar on yksi Ruotsin suosituimpia bändejä, ei siinä mitään.

Mutta mitkä yhtyeen edelliset albumit ovat myyneet moninkertaista kultaa? Kaikkiko? Yritän googlata tätä tietoa esille. Sellaista tietoa ei löydy. Valehteleeko Sony Musicin tiedottaja päin näköä? Vai onko tässä kyseessä vain vahingossa syntynyt asiavirhe.

Hardcore Superstarin englanninkielinen Wikipedia-sivusto antaa synninpäästön Sonyn tiedottajalle - osittain. Siellä osataan kertoa, että yhtyeen singlet Bastards ja Beg For It ovat napanneet kultaa vuosina 2007 ja 2009. Mutta voihan olla, että myös näihin moninkertaista kultaa myytyihin albumeihin on käytetty jotakin mystistä laskentakaavaa, joka ei vain aukene näsäviisaalle rokkitoimittajalle

Vai että on myös saanut oikein ehdokkuuksiakin? Jopas jotakin. Väitän, että jos yhtyeen edelliset albumit olisivat myyneet moninkertaista kultaa Ruotsissa, ei kirjoitettaisi pelkistä ehdokkuuksista vaan palkinnoista.
"Yhtye on kiertänyt lämmittelemässä maailman kovimpia rockbändejä, kuten AC/DC, Mötley Crüe sekä Aerosmith."
Hyvä, itse asiassa helvetin hyvä!

Ajattelin tämän asian painuvan unholaan, kunnes sain Facebookissa ilmoituksen Hardcore Superstarin tulevista Suomen keikoista monikansalliselta Live Nationilta, maailman suurimmalta yksittäiseltä tapahtumajärjestäjältä.

Ilmeisesti sama maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Suomen haarakonttorin toimittama löperö uutistiedote on toiminut mallipohjana maailman suurimman konserttijärjestäjän tapahtumailmoitukselle, ainakin ilmoituksen sisällön perusteella. (Lainaukset Live Nationin Facebookiin lähettämästä tapahtumakutsusta 17. lokakuuta 2011):
"Lokakuun lopussa kauppoihin tulevalla kokoelmalla ”The Party Ain’t Over ’til We Say So” on mukana kaikki Hardcore Superstarin kovimmat hitit, joista mainittakoon läpimurtohitti ”Someone Special” (2000) sekä ”We Don’t Celebrate on Sundays”, ”Wild Boys”, ”Beg For It” ja ”Bag On Your Head”. Hardcore Superstarin seitsemän albumia ovat myyneet moninkertaisesti kultaa ja yhtye on saanut useita Grammis-ehdokkuuksia. Vuonna 2010 Hardcore Superstar pokkasi Vuoden paras yhtye -palkinnon Bandit Rock Awardseissa."
Pakkohan tämä on kai vihdoin uskoa, kun lähteetkin ovat näin luotettavia: maailman toiseksi suurin levy-yhtiö ja maailman suurin konserttijärjestäjä! Halleluja!

Päätän kommentoida aiheesta tapahtuman seinälle Facebookiin (otteet Facebookissa käydystä keskustelusta 17-18. lokakuuta 2011):
"Nalle Österman: Ihan oikeesti, mistä te revitte tuota 10-vuotisjuhlarundia, jos bändi on perustettu 1997? :DDD Onneksi netissä voi opiskella myös matematiikan alkeita, jos oppi on matkan varrella rapistunut:. En voi sille mitään, että minua naurattaa suunnattomasti esimerkiksi se, kun bändin läpimurtohitiksi mainitaan kappale Someone Special vuodelta 2000. Eihän bändi ole tuolloin ollut edes olemassa, jos viettää tänä vuonna 10-vuotisjuhliaan! :DDD"
Vastaus on ympäripyöreä, mutta sentään vastaus.
"Live Nation Finland: No jos bändi haluaa juhlistaa aihetta "The Best 10 Years with Hardcore Superstar", niin silloinhan me sitä mielellämme juhlistamme! Skumpat auki vaan ja juhlimaan, Nalle mukaan myös!"
"Hardcore Superstar 10 vuotta – juhlakiertue
Suomeen", julistaa Koff.Netin otsikko.
Myös kollegani Janne Flinkkilä päättää osallistua keskusteluun.
"Janne Flinkkilä: Muistelin olleeni Nosturissa Hardcore Superstarin keikalla vuonna 1999 tai 2000. Jessi Frey taisi olla mukana. Tuolloin Jocke valitteli kipeää kurkkuaan ja lääkitsi sitä ennen keikkaa silloisessa Nousu-baarissa seoksella, jossa oli ainakin hunajaa, chiliä ja viskiä. Ellen aivan väärin muista, Lauri Ylitalo haastatteli häntä Suomi Finland Perkele -lehteen. Tämä kaikki taisi kuitenkin olla hallusinaatiota, jos bändi perustettiin Sonyn ja Live Nationin mukaan vasta vuonna 2001."
Live Nation yrittää hieroa sopua näsäviisaiden toimittajien kanssa, rauhantekijänä mitä ilmeisimmin viestin allekirjoituksen perusteella iki-ihana Minette Ristikari.
"Live Nation Finland: Pus vaan molemmille pojille! Ei täällä mitään matikkaa päntätä, it´s only rock´n´roll! peace."
Hieron sovintoa takaisin.
"Nalle Österman: Jee jee jee, rokkarit osaa laskee vaan yy-kaa-koo-nee ja tiedottajat kymmeneen. Yhdessä niistä tulee 14 [vuotta]. Sattumaako?"
Takavasemmalta iskeytyy nuori rokkidiggari Essi Karjalainen hämmentämään keitosta. Ki-tois!
"Essi Karjalainen: Nalle, sun blogi ei ketään kiinnosta, joten tuskin kukaan jaksaa tota sun lässytystäs täälläkään kuunnella :)"
Huomaan Karjalaisen viestin vasta tänään, mutta päätän vastata siihen yhtä kaikki.
"Nalle Österman: Essi, eikö sua häiritse lainkaan, jos/kun jaetaan valheellista informaatiota? Jonakin päivänä sinä saatat olla sen uhri. Mieti sitä."
Ja nyt päästään siihen, miten historiaa kirjoitetaan uusiksi ja valheet muuttuvat totuuksiksi. Kun lähde on uskottava (tässä tapauksessa maailman toiseksi suurin levy-yhtiö ja maailman suurin konserttijärjestäjä), ei ole syytä epäillä arvovaltaisia tahoja. Varsinkin, kun vastaväittelijänä on epämääräisen huuhaa-bloggaajan ilmeisen "höyryinen" sana.

Essi Karjalaisen vastaukseen kiteytyy paljon. Lapsen ja humalaisen suusta kuulee totuuden. "Nalle, sun blogi ei ketään kiinnosta, joten tuskin kukaan jaksaa tota sun lässytystäs täälläkään kuunnella" Ja hymiö tietysti perään. :D

Joku toinen voisi taas lausua, "sun täytyy lopettaa kirjoittaminen, koska kirjoitat paskaa".

Tätäkö me haluamme? Faktojen vääristelyä, uudelleenkirjoitettua historiaa? Sehän sopisi niille, joita se hyödyttää.

"Hardcore Superstar juhlistaa 10-vuotista uraansa
Suomenkiertueella", ilmoittaa Metropoli-lehden otsikko.
Minä en reagoi Hardcore Superstar-tiedotteeseen ilkeyttäni. Reagoin siihen siksi, koska olen musiikkitoimittaja, joka tykkää nippelitiedosta diggaamistaan artisteista. En tiedä, kuinka paljon tämä koskee myös muita artisteja: mitä kaikkea kivaa sitä rokkitoimittaja löytäisikään, jos lukisi kaikkia tiedotteita kuin Piru Raamattua, sillä silmällä.

Ikävimmillään tämä tietysti ilmenee kapakoiden musavisailuissa, joissa kaljapalkinto saattaa mennä parempiin suihin ihan siitä syystä, että historiaa on kirjoitettu uusiksi.

Ehkä on artistin ja levy-yhtiön etujen mukaista, että julkaistaan levy-yhtiöiden tiedotteita sellaisenaan, ilman lähdekritiikkiä. Kun tarpeeksi moni verkkomedia painaa resurssien puutteeseen ja kiireeseen vedoten tiedotteen nettiin sellaisenaan, tulee uudelleen kirjoitetusta historiasta vakio - virallinen totuus.

Ja jonakin päivänä tuo virallinen totuus on Wikipediassa, onhan se julkaistu riittävän monessa mediassa sellaisenaan. Sitäkö me haluamme? Valheesta totuuden? Kunnianloukkaussyytteen todenpuhujalle?

Silmänkääntötemppu on täydellinen.

Sitäkö me haluamme?

Erään tiedotteen tarina, osa 1 - kun asiavirheestä tulee virallinen totuus

Meitä toimittajia syytetään milloin mistäkin. Välillä asiavirheistä, välillä valehtelusta - ja meitä arvostelijoita tietysti myös vääristä mielipiteistä.

Painin lokakuussa 2008 julkaistu Cynic Paradise sai
tiedotteen mukaan hiljattain kultaa kotimaassaan Ruotsissa.
Sen kanssa joutuu elämään, kun hankkii elantonsa toimittajana ja arvostelijana.

Erilaisten lähteiden myötä joutuu arvioimaan, mikä on relevanttia informaatiota ja mikä suoranaista valehtelua. Mutta entä kun asiavirhe ja valhe syntyy jo lähettäjän päässä - vahingossa tai ei?

Törmäsin tähän, kun olin äsken kirjoittamassa Pain-yhtyeen levyarvostelua artistin uudesta levystä You Only Live Twice Hufvudstadsbladetiin, på svenska förstås.

Sain taannoin, tarkalleen ottaen 20. syyskuuta 2011 tiedotteen yhtyeen saksalaisen levy-yhtiön Nuclear Blastin Suomen haarakonttorin tiedottajalta Silke Yli-Sirniöltä, jossa kerrottiin Painin saaneen kultalevyn kotimaassaan Ruotsissa bändin viimeisimmästä albumista Cynic Paradise (2008).
"PAIN – reach gold status in Sweden! Over the years, PAIN has become far more than just Peter Tägtgren’s side project - today, it’s both a well-known and successful band on its own and a recipe for catchy as well as hard electronic metal. The latest prove for PAIN’s importance in the musical landscape can be found in the fact that their previous album “Cynic Paradise” just reached gold status in Sweden for over 30.000 sold copies! Mastermind Peter Tägtgren comments: "Thanks a lot to all the painheads in Sweden for this award! I’m happy to see that one can still sell CDs these days. Other PAIN news are that we are going to record a DVD at our last show of the tour at Debaser Medis in Stockholm on the 13th of November!'"
Kuvassa Painin vuonna 2002 ilmestynyt
Nothing Remains The Same.

AZIAA! Helvetin hienoa! Hyvä Peter, hyvä Nuclear Blast, hyvin hoidettu, erinomaista!

Tätä ennen en ollut ajatellut asiaa sen enempää. Hieno homma, että hommat on edes jollakin nosteessa hiipuvassa levybisneksessä. Äsken illuusioni musertuivat. Olin siis tekemässä Pain-arvostelua, jonka puitteissa päädyin Blabbermouthiin, metallimaailman suurimmalle, kauneimmalle ja parhaimmalle uutissivustolle.

Siellä uutisoitiin Painin saaneen äskettäin kultaa, vuonna 2002 julkaistusta kolmosalbumistaan Nothing Remains The Same. Mitäs tämä nyt sitten on olevinaan? Pakko siis laittaa sähköpostia tänä iltana klo 22.25 Suomen aikaa Blabbermouthin isännälle Borivoj Krginille ja vihjata sivustolta löytyvästä mahdollisesta asiavirheestä.
"Regarding your news piece dated 19. September 2011, I'd like to correct this small error I found in it (according to the press release from Nuclear Blast). Cynic Paradise reached gold status, NOT Nothing Remains The Same. All best & take care, Nalle Österman, freelance-journalist."
Painin Peter Tägtgren sai kultalevyn -
mutta mistä levystä?
Krginin vastaus tulee viisi minuuttia myöhemmin, klo 22.30.
"Nuclear Blast made a mistake -- it was "Nothing Remains The Same" that went gold. Martin Carlsson at Sweden Rock Magazine checked with Peter from PAIN and he confirmed it. Check the photo in the press release -- look at the album cover. It's the "Nothing Remains The Same" cover. PAIN doesn't sell nearly as many records as it used to in Sweden, so it makes no sense that "Cynic Paradise" would go gold anyway. B"
Surullista. En tiedä mikä on surullisinta: se, että yhtyeen levy-yhtiö levittää valheellista informaatiota - tahallisesti tai tahattomasti - uutistoimittajille, jotka nielevät syötin sellaisenaan. Vaiko se, että netti on nyt pullollaan kahta eri versiota samasta aiheesta, josta toinen on totta ja toinen ei. Vai se, että taas toimittajat saavat kuulla tekevänsä paskaa duunia, jos ja kun välittävät informaatiota, joka jo lähteeltä lähtiessä sisältää räikeän asiavirheen.

Vertailun vuoksi hakujanalla pain cynic paradise gold in sweden saadaan googlessa 613 000 tulosta, kun hakujana pain nothing remains the same gold in sweden tuottaa noin 89 800 tulosta.

No, tällä tavoin saatiin yhdellä löperöllä tiedotteella tuplattua kertaheitolla yhden artistin kultalevyjen määrä. Miksi? Tietysti siksi, että artisti näyttäisi suuren yleisön silmissä menestyneemmältä kuin onkaan. Mene ja tiedä, ehkä moinen hämmentäminen on ollut Nuclear Blastin tarkoitus jo lähtökohtaisesti.

Tekevälle sattuu ja sitä rataa, mutta totta puhuen tämä ei ole ainoa laatuaan oleva levy-yhtiöltä lähtenyt lehdistötiedote, joka sisältää täysin virheellistä informaatiota. Minkä jälkeen herää kysymys, kannattaako enää uskoa yhteenkään miltään levy-yhtiöltä lähtevään lehdistötiedotteeseen laisinkaan?

Masentaa.

Olisin toivonut, että Peter Tägtgrenin viimeisin studiolevy olisi ollut se, joka olisi myynyt kultaa Ruotsissa. Se olisi palauttanut vähän uskoa levyteollisuuteen. Nyt se rapautui entisestään. Painin levy-yhtiöllä ja sen tiedottajallakin on ollut jo yli kuukausi aikaa korjata erhe yhdellä sähköpostiviestillä mediakontakteilleen.

Sellaista viestiä ei ole näkynyt.
Gadgetissa oli virhe