sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Pyhitä lepopäiväsi

Elämä soljuu eteenpäin omalla painollaan. Äsken tuli nautittua varsinaista herkkuruokaa, uunilohta smetana-/tillikastikkeessa ja runsasta salaattia. Nyt on niin mukavan raukea olo, ettei ajatuskaan kulje. Välillä sen ei tarvitse. Välillä voi vain hengähtää ja nauttia elämästä. Pyhittää lepopäivänsä. Stressi, tuo aikamme vitsaus. Sitä taakkaa turhan moni kantaa mukanaan. Sairastaa, masentuu, alkoholisoituu, elää kuolleena. Oravanpyörä. Markkinavoimien keinotekoinen kapistus. Koneisto, johon pienet lapset kasvatetaan oppilaitoksissamme jo pienestä pitäen. Tuo koneisto tuntuu menneen rikki aikapäiviä sitten. Kun ennen vanhaan työmarkkinoilla hoettiin mantraa "tulos TAI ulos", on se kääntynyt nykyisessä globaalissa markkinataloudessa muotoon "tulos JA ulos". Ei ole mitään merkitystä sillä, miten hyvin työsi teet, jos ja kun kenkää tulee silti "tuotannollisista syistä". Ei mikään ihme, jos ihminen stressaantuu. Masentuu. Alkoholisoituu. Elää kuolleena. Kunnes hyppää oravanpyörästä pois. Viittaa kintaalla jatkuvan talouskasvun utopiaan. Ryhtyy mieluummin ajattelemaan omaa henkistä hyvinvointiaan. Pyhittää lepopäivänsä. Nauttii hyvää ruokaa. Ottaa mukavan lepoasennon. Ehkä lukee hyvän kirjan. Katsoo kiinnostavan elokuvan. Laittaa hyvää musiikkia soimaan. Ja nauttii. Ja nauttii. Elämästä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Erään tiedotteen tarina, osa 2 - kun historia kirjoitetaan uusiksi

Kirjoitin eilen yöllä Pain-yhtyeen kultalevytiedotteesta. Sen aiheuttamasta vitutuksesta päätin kaivaa muistipankistani erään toisen helmen tämän blogin lukijoiden ihmeteltäväksi.

"Hardcore Superstar juhlii 10-vuotista
uraansa", kertoo Sony Musicin tiedote.
En tiedä, onko kyseessä ajan henki vai maan tapa, reaaliajassa tapahtuvassa globaalissa maailmassa varmaan sekä että. Mutta tuntuu siltä, että kaiken tietotulvan keskellä voi enenevässä määrin kirjoittaa mitä tahansa ja uutisoida mitä tahansa ilman, että kukaan viitsii eväänsä lotkauttaa tälle muunnellulle totuudelle.

Ja kun reagoi näkemiinsä asiavirheisiin, saa parhaassa tapauksessa osakseen säälivää hymähtelyä, huonoimmassa tapauksessa ylimielistä välinpitämättömyyttä.

Kenelle muunneltu totuus on sitten sallittu? Ei ainakaan tavalliselle rivitoimittajalle tai -kansalaiselle. Uudessa globaalissa maailmassa ja nykytaloudessa kun voi ajan hengen mukaisesti jopa saada kunnianloukkaussyytteen totuuden puhumisesta.

Näyttää siltä, että kun ennen sanottiin, että rehellisyys perii maan, on rehellisyyden paikan ottanut raha.

Jos sinulla on rahaa, on sinulla valta. Ja kun sinulla on rahaa, on sinulla valta tiedottaa ihan mitä tahansa ihan mistä tahansa virallisena totuutena ilman, että joudut vastuuseen yhtään mistään yhtään kenellekään.

"Hardcore Superstar juhlii kymmenvuotista uraansa
Suomen-kiertueella joulukuussa", otsikoi Rytmi-lehti.
Syy tähän vuodatukseen on Sony Musicin 10. lokakuuta 2011 suomalaisiin medioihin lähettämä tiedote ruotsalaisen hard rock-yhtyeen Hardcore Superstarin tulevasta Suomen kiertueesta joulukuussa 2011.

Wikipedian mukaan Sony Music on maailman toiseksi suurin levy-yhtiö globaaleilla levymarkkinoilla. Niillä muskeleilla voi näköjään kirjoittaa mitä tahansa välittämättä seurauksista. (Lainaukset ovat siis Sony Musicin 10. lokakuuta lähettämästään tiedotteesta, jota yhtiö ei ole katsonut tarpeelliseksi oikoa missään vaiheessa, vaikka tiedotteen asiavirheet ja muut epämääräisyydet lienevät jo yhtiön tiedossa. Sen verran minäkin olen Facebookissa tästä aiheesta jo meuhkannut.)

Kato kun ei tarvitse.
"Hardcore Superstar juhlii kymmenvuotista uraansa."
"Ruotsalaissuosikki Suomen kiertueelle joulukuussa",
ilmoittaa Yleisradion YleX:n verkkosivuston otsikko.
Vai niin. Jo otsikossa on ensimmäinen virhe. Niin Ruotsin, Suomen kuin Brittienkin Wikipedia osaa kertoa, että yhtye perustettiin vuonna 1997 Göteborgissa, Ruotsissa.
"Ruotsin suosituimpiin yhtyeisiin kuuluva Hardcore Superstar on julkaissut viimeisen kymmenen vuoden aikana seitsemän albumia ja tehnyt samaisen määrän maailmankiertueita."
Vai niin. Vuosina 2001-2011 (= kymmenen vuotta) HCSS on julkaissut kuusi studioalbumia, eli Thank You For Letting Us Be Ourselves (2001), No Regrets (2003), Hardcore Superstar (2005), Dreamin' in a Casket (2007), Beg For It (2009) ja Split Your Lip (2010). Ainiin, tulihan yhtyeeltä myös kokoelma vuonna 2009, We Don't Celebrate Sundays: The Best from 1997-2009, mutta sitä ei tietenkään voi laskea, sillä eihän kymmenvuotista uraansa juhliva yhtye voinut olla vielä olemassa vuonna 1997, eihän!?!

Mitään maailmankiertueita en jaksa edes alkaa näillä liksoilla laskemaan, varmaan niihinkin on sovellettu jotakin mystistä laskentakaavaa, joka ei vain aukene näsäviisaalle rokkitoimittajalle.

"Yhtye juhlistaa tätä julkaisemalla kokoelman The Party Ain't Over 'til We Say So, jossa on mukana kaikki yhtyeen kovimmat rallit, sekä yksi täysin uusi kappale, We Don't Need a Cure. Albumin on tuottanut jälleen Tobias Lindell."
Lindell on tuottanut vuoden 2010 Split Your Lipin. Sitä ennen tuotannosta ovat vastanneet täysin muut henkilöt, etupäässä "Risza" ja Johan Reivén. Ovatko nämä uudelleennauhoituksia? Sitä ei kerrota missään. Silloin on luontevaa ajatella Lindellin tuottaneen tämän kokoelman. Mutta voiko kokoelman ristiä yhden miehen tekosiksi, jos levyn kappaleet ovat eri henkilöiden tuottamia kymmenen vuoden ajalta?
"Yhtye lähtee mittavalle kiertueelle marraskuussa ja saapuu loppuvuodesta klubikeikoille myös Suomeen. Ensi vuoden helmikuussa Hardcore Superstar on pääesiintyjänä Radio Rockin risteilyllä, joka myytiin ennätysajassa loppuun."
"Hardcore Superstar juhlii Suomessa",
tietää Soundi-lehden uutisotsikko.
Helmikuussa 2012 Radio Rockin kuudennella risteilyllä esiintyvät Stam1na, Herra Ylppö & Ihmiset, Hardcore Superstar, Klamydia, Mokoma ja Battle Beast. Ehkä Hardcore Superstar on jonkun mielestä pääesiintyjä tällä risteilyllä - ehkä siksi, koska on ulkomaalainen yhtye - mutta ymmärrän, jos väite herättää myös toisenlaisia ajatuksia tämän blogin lukijoissa.
"Hardcore Superstarin tarina alkoi vuonna 2000 hittibiisistä Someone Special."
 Jos minun pitäisi valita tästä tiedotteesta lempilauseeni, se olisi varmaankin tämä. Kuten jo aiemmin todettiin, alkoi yhtyeen tarina Göteborgista vuonna 1997. Bändin debyyttialbumi It's Only Rock'n Roll julkaistiin sitten eri lähteistä riippuen joko 1997 tai 1998. Se joka levyn omistaa, voi varmaankin tarkistaa tämän levyn takakannesta.

Mutta leikitään, että bändin tarina alkoi vuonna 2000 hittibiisistä Someone Special. Silloinhan tänä vuonna juhlittaisiin bändin 11-vuotissynttäreitä! Mutta eihän sekään käy laatuun, jos bändi juhlii nyt vasta kymmenvuotista uraansa!

Ja oudommaksi menee.
"Vuonna 2005 yhtye julkaisi omakustanteen, joka sisälsi megahitin We Don't Celebrate on Sundays."
"Hardcore Superstar 10v-kiertueellaan Suomeenkin",
kertoo Noise-verkkosivuston uutisotsikko.
Öööh, tuota, mistäköhän aloittaisin? Minulla on tämä "omakustanne" kädessäni. Se on ilmestynyt 2005, se pitää paikkansa. Levyn on näemmä julkaissut Gain. Gainin omistajiin ei näytä yksikään Hardcore Superstarin jäsen kuuluvan. Lienee totta, että bändi kustansi "omakustanteen" äänitykset ja tuotannon itse valmiiseen masteriin asti (ns. masterdiili-pohjalta), mutta sellainen on arkipäivää tämän päivän levybisneksessä. Tuo "omakustanne" kulkee myös nimellä self-titled, Hardcore Superstar sekä black album.

Sen megahitin nimi on muuten We Don't Celebrate Sundays, EI siis We Don't Celebrate ON Sundays. Kannattaa olla tarkkana näiden nimien kanssa, erityisesti kun on kyse megahitistä.
"Kyseinen levy ylsi kärkisijoille lukuisissa maissa ja sitä pidetään edelleen ajattomana klassikkolevynä."
Tämä taas on sellaista löperöä mainospuhetta, joka ei kerro lukijalle mitään oleellista. Missä maissa? Miten sijoittui? Tuliko kultaa? Kuka pitää klassikkona? Jne, jne...
"Viime vuonna Hardcore Superstar palkittiin vuoden parhaana yhtyeenä Bandit Rock Awardseissa."
Lisää löperöä tiedottamista. Onko Suomessa kukaan kuullut Bandit Rock Awardseista? En minä ainakaan. Ok, googlataan. Selvä, tämän mukaan se on "Ruotsin ainoa rockgaala". Selvä. Facebookissa sillä on 32 167 ystävää. Taitaa siis olla melko merkittävä tapahtuma. Ruotsalaisille. Käsi ylös, kuinka moni on Suomessa kuullut Bandit Rock Awardseista?
"Hardcore Superstar on kotimaassaan Ruotsissa yksi maan suosituimpia bändejä. Heidän edelliset albuminsa ovat myyneet moninkertaista kultaa sekä hallinneet listakärkiä ja he ovat myös saaneet Grammis-ehdokkuuksia."
 Ookoo. Tiedän, että Hardcore Superstar on yksi Ruotsin suosituimpia bändejä, ei siinä mitään.

Mutta mitkä yhtyeen edelliset albumit ovat myyneet moninkertaista kultaa? Kaikkiko? Yritän googlata tätä tietoa esille. Sellaista tietoa ei löydy. Valehteleeko Sony Musicin tiedottaja päin näköä? Vai onko tässä kyseessä vain vahingossa syntynyt asiavirhe.

Hardcore Superstarin englanninkielinen Wikipedia-sivusto antaa synninpäästön Sonyn tiedottajalle - osittain. Siellä osataan kertoa, että yhtyeen singlet Bastards ja Beg For It ovat napanneet kultaa vuosina 2007 ja 2009. Mutta voihan olla, että myös näihin moninkertaista kultaa myytyihin albumeihin on käytetty jotakin mystistä laskentakaavaa, joka ei vain aukene näsäviisaalle rokkitoimittajalle

Vai että on myös saanut oikein ehdokkuuksiakin? Jopas jotakin. Väitän, että jos yhtyeen edelliset albumit olisivat myyneet moninkertaista kultaa Ruotsissa, ei kirjoitettaisi pelkistä ehdokkuuksista vaan palkinnoista.
"Yhtye on kiertänyt lämmittelemässä maailman kovimpia rockbändejä, kuten AC/DC, Mötley Crüe sekä Aerosmith."
Hyvä, itse asiassa helvetin hyvä!

Ajattelin tämän asian painuvan unholaan, kunnes sain Facebookissa ilmoituksen Hardcore Superstarin tulevista Suomen keikoista monikansalliselta Live Nationilta, maailman suurimmalta yksittäiseltä tapahtumajärjestäjältä.

Ilmeisesti sama maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Suomen haarakonttorin toimittama löperö uutistiedote on toiminut mallipohjana maailman suurimman konserttijärjestäjän tapahtumailmoitukselle, ainakin ilmoituksen sisällön perusteella. (Lainaukset Live Nationin Facebookiin lähettämästä tapahtumakutsusta 17. lokakuuta 2011):
"Lokakuun lopussa kauppoihin tulevalla kokoelmalla ”The Party Ain’t Over ’til We Say So” on mukana kaikki Hardcore Superstarin kovimmat hitit, joista mainittakoon läpimurtohitti ”Someone Special” (2000) sekä ”We Don’t Celebrate on Sundays”, ”Wild Boys”, ”Beg For It” ja ”Bag On Your Head”. Hardcore Superstarin seitsemän albumia ovat myyneet moninkertaisesti kultaa ja yhtye on saanut useita Grammis-ehdokkuuksia. Vuonna 2010 Hardcore Superstar pokkasi Vuoden paras yhtye -palkinnon Bandit Rock Awardseissa."
Pakkohan tämä on kai vihdoin uskoa, kun lähteetkin ovat näin luotettavia: maailman toiseksi suurin levy-yhtiö ja maailman suurin konserttijärjestäjä! Halleluja!

Päätän kommentoida aiheesta tapahtuman seinälle Facebookiin (otteet Facebookissa käydystä keskustelusta 17-18. lokakuuta 2011):
"Nalle Österman: Ihan oikeesti, mistä te revitte tuota 10-vuotisjuhlarundia, jos bändi on perustettu 1997? :DDD Onneksi netissä voi opiskella myös matematiikan alkeita, jos oppi on matkan varrella rapistunut:. En voi sille mitään, että minua naurattaa suunnattomasti esimerkiksi se, kun bändin läpimurtohitiksi mainitaan kappale Someone Special vuodelta 2000. Eihän bändi ole tuolloin ollut edes olemassa, jos viettää tänä vuonna 10-vuotisjuhliaan! :DDD"
Vastaus on ympäripyöreä, mutta sentään vastaus.
"Live Nation Finland: No jos bändi haluaa juhlistaa aihetta "The Best 10 Years with Hardcore Superstar", niin silloinhan me sitä mielellämme juhlistamme! Skumpat auki vaan ja juhlimaan, Nalle mukaan myös!"
"Hardcore Superstar 10 vuotta – juhlakiertue
Suomeen", julistaa Koff.Netin otsikko.
Myös kollegani Janne Flinkkilä päättää osallistua keskusteluun.
"Janne Flinkkilä: Muistelin olleeni Nosturissa Hardcore Superstarin keikalla vuonna 1999 tai 2000. Jessi Frey taisi olla mukana. Tuolloin Jocke valitteli kipeää kurkkuaan ja lääkitsi sitä ennen keikkaa silloisessa Nousu-baarissa seoksella, jossa oli ainakin hunajaa, chiliä ja viskiä. Ellen aivan väärin muista, Lauri Ylitalo haastatteli häntä Suomi Finland Perkele -lehteen. Tämä kaikki taisi kuitenkin olla hallusinaatiota, jos bändi perustettiin Sonyn ja Live Nationin mukaan vasta vuonna 2001."
Live Nation yrittää hieroa sopua näsäviisaiden toimittajien kanssa, rauhantekijänä mitä ilmeisimmin viestin allekirjoituksen perusteella iki-ihana Minette Ristikari.
"Live Nation Finland: Pus vaan molemmille pojille! Ei täällä mitään matikkaa päntätä, it´s only rock´n´roll! peace."
Hieron sovintoa takaisin.
"Nalle Österman: Jee jee jee, rokkarit osaa laskee vaan yy-kaa-koo-nee ja tiedottajat kymmeneen. Yhdessä niistä tulee 14 [vuotta]. Sattumaako?"
Takavasemmalta iskeytyy nuori rokkidiggari Essi Karjalainen hämmentämään keitosta. Ki-tois!
"Essi Karjalainen: Nalle, sun blogi ei ketään kiinnosta, joten tuskin kukaan jaksaa tota sun lässytystäs täälläkään kuunnella :)"
Huomaan Karjalaisen viestin vasta tänään, mutta päätän vastata siihen yhtä kaikki.
"Nalle Österman: Essi, eikö sua häiritse lainkaan, jos/kun jaetaan valheellista informaatiota? Jonakin päivänä sinä saatat olla sen uhri. Mieti sitä."
Ja nyt päästään siihen, miten historiaa kirjoitetaan uusiksi ja valheet muuttuvat totuuksiksi. Kun lähde on uskottava (tässä tapauksessa maailman toiseksi suurin levy-yhtiö ja maailman suurin konserttijärjestäjä), ei ole syytä epäillä arvovaltaisia tahoja. Varsinkin, kun vastaväittelijänä on epämääräisen huuhaa-bloggaajan ilmeisen "höyryinen" sana.

Essi Karjalaisen vastaukseen kiteytyy paljon. Lapsen ja humalaisen suusta kuulee totuuden. "Nalle, sun blogi ei ketään kiinnosta, joten tuskin kukaan jaksaa tota sun lässytystäs täälläkään kuunnella" Ja hymiö tietysti perään. :D

Joku toinen voisi taas lausua, "sun täytyy lopettaa kirjoittaminen, koska kirjoitat paskaa".

Tätäkö me haluamme? Faktojen vääristelyä, uudelleenkirjoitettua historiaa? Sehän sopisi niille, joita se hyödyttää.

"Hardcore Superstar juhlistaa 10-vuotista uraansa
Suomenkiertueella", ilmoittaa Metropoli-lehden otsikko.
Minä en reagoi Hardcore Superstar-tiedotteeseen ilkeyttäni. Reagoin siihen siksi, koska olen musiikkitoimittaja, joka tykkää nippelitiedosta diggaamistaan artisteista. En tiedä, kuinka paljon tämä koskee myös muita artisteja: mitä kaikkea kivaa sitä rokkitoimittaja löytäisikään, jos lukisi kaikkia tiedotteita kuin Piru Raamattua, sillä silmällä.

Ikävimmillään tämä tietysti ilmenee kapakoiden musavisailuissa, joissa kaljapalkinto saattaa mennä parempiin suihin ihan siitä syystä, että historiaa on kirjoitettu uusiksi.

Ehkä on artistin ja levy-yhtiön etujen mukaista, että julkaistaan levy-yhtiöiden tiedotteita sellaisenaan, ilman lähdekritiikkiä. Kun tarpeeksi moni verkkomedia painaa resurssien puutteeseen ja kiireeseen vedoten tiedotteen nettiin sellaisenaan, tulee uudelleen kirjoitetusta historiasta vakio - virallinen totuus.

Ja jonakin päivänä tuo virallinen totuus on Wikipediassa, onhan se julkaistu riittävän monessa mediassa sellaisenaan. Sitäkö me haluamme? Valheesta totuuden? Kunnianloukkaussyytteen todenpuhujalle?

Silmänkääntötemppu on täydellinen.

Sitäkö me haluamme?

Erään tiedotteen tarina, osa 1 - kun asiavirheestä tulee virallinen totuus

Meitä toimittajia syytetään milloin mistäkin. Välillä asiavirheistä, välillä valehtelusta - ja meitä arvostelijoita tietysti myös vääristä mielipiteistä.

Painin lokakuussa 2008 julkaistu Cynic Paradise sai
tiedotteen mukaan hiljattain kultaa kotimaassaan Ruotsissa.
Sen kanssa joutuu elämään, kun hankkii elantonsa toimittajana ja arvostelijana.

Erilaisten lähteiden myötä joutuu arvioimaan, mikä on relevanttia informaatiota ja mikä suoranaista valehtelua. Mutta entä kun asiavirhe ja valhe syntyy jo lähettäjän päässä - vahingossa tai ei?

Törmäsin tähän, kun olin äsken kirjoittamassa Pain-yhtyeen levyarvostelua artistin uudesta levystä You Only Live Twice Hufvudstadsbladetiin, på svenska förstås.

Sain taannoin, tarkalleen ottaen 20. syyskuuta 2011 tiedotteen yhtyeen saksalaisen levy-yhtiön Nuclear Blastin Suomen haarakonttorin tiedottajalta Silke Yli-Sirniöltä, jossa kerrottiin Painin saaneen kultalevyn kotimaassaan Ruotsissa bändin viimeisimmästä albumista Cynic Paradise (2008).
"PAIN – reach gold status in Sweden! Over the years, PAIN has become far more than just Peter Tägtgren’s side project - today, it’s both a well-known and successful band on its own and a recipe for catchy as well as hard electronic metal. The latest prove for PAIN’s importance in the musical landscape can be found in the fact that their previous album “Cynic Paradise” just reached gold status in Sweden for over 30.000 sold copies! Mastermind Peter Tägtgren comments: "Thanks a lot to all the painheads in Sweden for this award! I’m happy to see that one can still sell CDs these days. Other PAIN news are that we are going to record a DVD at our last show of the tour at Debaser Medis in Stockholm on the 13th of November!'"
Kuvassa Painin vuonna 2002 ilmestynyt
Nothing Remains The Same.

AZIAA! Helvetin hienoa! Hyvä Peter, hyvä Nuclear Blast, hyvin hoidettu, erinomaista!

Tätä ennen en ollut ajatellut asiaa sen enempää. Hieno homma, että hommat on edes jollakin nosteessa hiipuvassa levybisneksessä. Äsken illuusioni musertuivat. Olin siis tekemässä Pain-arvostelua, jonka puitteissa päädyin Blabbermouthiin, metallimaailman suurimmalle, kauneimmalle ja parhaimmalle uutissivustolle.

Siellä uutisoitiin Painin saaneen äskettäin kultaa, vuonna 2002 julkaistusta kolmosalbumistaan Nothing Remains The Same. Mitäs tämä nyt sitten on olevinaan? Pakko siis laittaa sähköpostia tänä iltana klo 22.25 Suomen aikaa Blabbermouthin isännälle Borivoj Krginille ja vihjata sivustolta löytyvästä mahdollisesta asiavirheestä.
"Regarding your news piece dated 19. September 2011, I'd like to correct this small error I found in it (according to the press release from Nuclear Blast). Cynic Paradise reached gold status, NOT Nothing Remains The Same. All best & take care, Nalle Österman, freelance-journalist."
Painin Peter Tägtgren sai kultalevyn -
mutta mistä levystä?
Krginin vastaus tulee viisi minuuttia myöhemmin, klo 22.30.
"Nuclear Blast made a mistake -- it was "Nothing Remains The Same" that went gold. Martin Carlsson at Sweden Rock Magazine checked with Peter from PAIN and he confirmed it. Check the photo in the press release -- look at the album cover. It's the "Nothing Remains The Same" cover. PAIN doesn't sell nearly as many records as it used to in Sweden, so it makes no sense that "Cynic Paradise" would go gold anyway. B"
Surullista. En tiedä mikä on surullisinta: se, että yhtyeen levy-yhtiö levittää valheellista informaatiota - tahallisesti tai tahattomasti - uutistoimittajille, jotka nielevät syötin sellaisenaan. Vaiko se, että netti on nyt pullollaan kahta eri versiota samasta aiheesta, josta toinen on totta ja toinen ei. Vai se, että taas toimittajat saavat kuulla tekevänsä paskaa duunia, jos ja kun välittävät informaatiota, joka jo lähteeltä lähtiessä sisältää räikeän asiavirheen.

Vertailun vuoksi hakujanalla pain cynic paradise gold in sweden saadaan googlessa 613 000 tulosta, kun hakujana pain nothing remains the same gold in sweden tuottaa noin 89 800 tulosta.

No, tällä tavoin saatiin yhdellä löperöllä tiedotteella tuplattua kertaheitolla yhden artistin kultalevyjen määrä. Miksi? Tietysti siksi, että artisti näyttäisi suuren yleisön silmissä menestyneemmältä kuin onkaan. Mene ja tiedä, ehkä moinen hämmentäminen on ollut Nuclear Blastin tarkoitus jo lähtökohtaisesti.

Tekevälle sattuu ja sitä rataa, mutta totta puhuen tämä ei ole ainoa laatuaan oleva levy-yhtiöltä lähtenyt lehdistötiedote, joka sisältää täysin virheellistä informaatiota. Minkä jälkeen herää kysymys, kannattaako enää uskoa yhteenkään miltään levy-yhtiöltä lähtevään lehdistötiedotteeseen laisinkaan?

Masentaa.

Olisin toivonut, että Peter Tägtgrenin viimeisin studiolevy olisi ollut se, joka olisi myynyt kultaa Ruotsissa. Se olisi palauttanut vähän uskoa levyteollisuuteen. Nyt se rapautui entisestään. Painin levy-yhtiöllä ja sen tiedottajallakin on ollut jo yli kuukausi aikaa korjata erhe yhdellä sähköpostiviestillä mediakontakteilleen.

Sellaista viestiä ei ole näkynyt.

torstai 20. lokakuuta 2011

Business Rock'n Roll

Pahoittelen taukoa bloggaamisessa, mutta minulla on siihen pätevä syy, olen nimittäin siivonnut. Ja se on kuulkaan meinaan sitten sellainen projekti, että kun Östermalmi siivoaa, siihen menee vähintään viisi päivää ja tuhat kertaa hermot. Nyt olen kuitenkin saanut levyhyllyt ojennukseen ja jopa aakkosjärjestykseen, joten on taas aika kirjoittelun. Huh!

Alta pois risut ja männynkävyt,
kun Östermalmi siivoaa!

Siivoamiseni lomassa ovat tänään Tampereella käynnistyneet suomalaisen musiikkibisneksen kokoontumisajot, eli "legendaarinen" Musiikki & Media-tapahtuma musiikkialan ammattilaisille. Kirjoitin vuosi sitten kolumnin näistä bakkanaaleista Rytmi-lehteen, koska katsoin sen kenties tuovan jonkin sortin näkökulmaa ja herättelemään keskustelua ainakin yhden viikonlopun ajaksi Hotelli Ilveksen baaritiskille. Kävi kuitenkin niin, että tuo kolumni hyllytettiin siitä mielenkiintoisesta syystä, että "lehteä jaetaan tapahtuman messukassissa, ja moinen kolumni herättäisi ihmetystä potentiaalisissa mainostajissa".

Ohhoh! Ihan potentiaalisissa mainostajissa! Herranjesta!

Joten kolumni hyllytettiin. Sen tilalla nähtiin mainos, koska en halunnut enkä kyennyt tuottamaan uutta tekstiä lehteen. Kolumnini oli mielestäni helvetin hyvä, joten tuntui suorastaan rikolliselta yrittää tuottaa jotain löperömpää tekstiä tilalle, jotta lehden toimitus sekä potentiaaliset mainostajat messukasseineen voisivat nukkua yönsä rauhassa.
Jone Nikula.

Onneksi kolumnistiksi on sittemmin löytynyt tuohon kontekstiin kenties paremmin istuva Jone Nikula.

Jotenkin tuo reaktio kuvastaa tätä aikaa, missä me elämme. Ollaan niin huolissaan mahdollisten mainostajien menettämisestä, että laitetaan lukijoiden iloksi mieluummin kaupallinen tiedote kuin ajatuksia ja keskustelua herättävä kirjoitus.

Saatan olla jonkun mielestä vanha fossiili, mutta itse kasvoin maailmaan, jossa rock- ja hevimusiikki merkitsivät kapinaa vallanpitäjiä ja vallitsevia arvoja kohtaan. Suuria tunteita! Intohimoa! Rakkautta! Elinvoimaa! Fiilistä!

Kamoon, baby, yeah, rock'n roll, kamoon!

Vartuin musiikkibisnekseen aikana, jolloin musiikkilehtien tarkoitus oli ensisijaisesti palvella lukijoita, ei mainostajia. Minun matikkapäälläni yhtälö menee kuitenkin niin, että mielenkiintoisilla jutuilla saadaan lukijoita, ja uskollisella lukijakunnalla on suurempi arvo kuin potentiaalisilla mainostajilla.

Ehkä olen vain tippunut kelkasta.

Halusin, ja haluan edelleen kuitenkin uskoa, että musiikilla voi muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi. Minun instrumenttinani ei vain toimi rummut, basso, kitara tai mikrofoni, vaan kirjoituskone.

Kun sitten piiri pieni pyörii Tampereella tänä viikonloppuna vinhaa vauhtia, samalla kun lasit tyhjentyvät ja sormukset sujautetaan piiloon yöpöydän laatikkoon, on painajainen käynyt toteen: meistä on tullut heitä. Kun esimerkiksi levy-yhtiö tiedottaa Idols-voittaja Martti Saarisen julkaisevan vahvan suomirock-albumin - ja levy on tyhjänpäivästä, sielutonta, mautonta ja hajutonta formaattilöllöä radiokanaville ja hyväuskoisille höynäytettäville - on minun pakko yhtyä tärkeän esikuvani ja vaikuttajani, ensin Entombedia ja sittemmin The Hellacoptersia luotsanneen Nicke Anderssonin lausahdukseen, Rock And Roll is Dead.

"Rock & Roll is Dead" julisti Nicke Anderssonin
luotsaama The Hellacopters jo vuonna 2005
 - ja oli oikeassa!

Tänä viikonloppuna Musiikki & Media-tapahtumassa näytellään näytelmä, jonka osallistujat voitte katsoa täältä. Joukossa on ihmisiä joka lähtöön. Minun nimeä ei tuosta osallistujaluettelosta löydy. Tänäkin vuonna noin 80 artistia esiintyy ilmaiseksi näille musiikkialan ammattilaisille ympäri Mansea. Onko siitä bändeille loppujen lopuksi mitään hyötyä? Toivottavasti. Onko oikeasti?

Tuskin.

Kun siellä kieli ruskeana pyöritään ringissä ja ilmaisen viinan perässä toisia selkään taputellen verkostoitumiseksi kutsuttavan hyväksikäytön varjolla, ei artistin hyvyydellä tai huonoudella ole enää mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, kenet tunnet ja kenestä voit hyötyä tavalla tai toisella. Yhdelle se voi olla ilmainen drinkki, toiselle ikimuistoinen yö salarakkaan kanssa, kolmannelle nimi sopimuspaperissa.

Ja kun rockmusiikki on menettänyt alkuperäiset arvonsa, on rock'n roll todellakin kuollut.

Alla alkuperäinen Rytmi-lehden hyllyttämä kolumni vm. 2010 jonkin sortin koosteeksi tuleville musiikkialan ammattilaisille ja artisteille. Pitäkää kivaa - niin pidän minäkin!

Onnea! On taas aika juhlistaa musiikkia ja mediaa Tampereella. Tänä vuonna Musiikki & Media-tapahtuma järjestetään 21-24 lokakuuta, keräten kotisivujensa mukaan yhteen lähes 600 kotimaista ja 100 kansainvälistä musiikkibisneksen ja -median toimijaa osallistumaan seminaareihin, katsomaan artisteja sekä ”verkostoitumaan”.

Tapahtuman kotisivuilta löytyvä osallistujalista on vaikuttavaa luettavaa. Tampereelle kokoontuu näemmä koko alan crème de la crème.
Vuonna 2011 Musiikki & Media-tapahtuma
järjestetään 20-23.10. Tampereella.

Mikäli ei omaa nimeään listalta löydä, on todistettavasti köyhä ja kyvytön – tai työskentelee köyhässä ja kyvyttömässä firmassa. Osallistujamaksu kun on halvimmillaan opiskelijoille 95 ja mattimyöhäisille 450, keskihinnan ollessa 275 euroa. Ynnä hotellikulut sekä juomingit.


Tällä rahalla pääsee kuuntelemaan seminaareja sekä katsomaan ilmaiseksi kotimaisia bändejä, jotka ovat saapuneet Tampereelle esiintymään ilmaiseksi musiikkialan vaikuttajille. Kuka hyötyy?


Musiikissa & Mediassa palkitaan vuosittain eri tavoin ansioituneet suomalaisen musiikkibisneksen vaikuttajat. Yleensä nuo nimet ovat Juhani Merimaa, Ilkka Mattila sekä Risto Juvonen.

Rytmin kolumnisti onnittelee heitä tässä ja nyt hyvin tehdystä työstä.

Lost In Music kaupunkifestivaali on osa Tampereella
järjestettävää Musiikki & Media -tapahtumaa. Vuonna
2011 ympäri kaupunkia esiintyy n. 80 artistia.

Juhani Merimaa luotsaa kahta menestyksekästä festivaalia sekä Tavastia-klubia, Ilkka Mattila kirjoittaa asiallisia musiikkijuttuja Helsingin Sanomiin ja Risto Juvosen johtama Live Nation on puolestaan tuonut suurimmat supertähdet esiintymään Suomeen.

He ovat palkintonsa ansainneet! Aplodeja!


Palkinnon ovat ansainneet myös tapahtuman vuonna 1989 visioineet Tampereen musiikkialan vaikuttajat Epe Helenius, Jouko Karppanen, Tapio Korjus ja Pentti Teräväinen, tosin heidän palkintonsa näkyy tilinauhassa. Nämä miehet kun loivat suomalaisen musiikkibisneksen sammon!


Tänäkin vuonna sampo jauhaa toistasataatuhatta euroa tapahtumaa järjestävän Suomen Musiikki & Media-Tapahtumat S.M.M. Oy:n tilille neljän tapahtumapäivän aikana.


Helppoa rahaa, jos minulta kysytään. Mutta hulluhan ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Oma nimeni on ollut kerran tuossa osallistujaluettelossa, tasan kymmenen vuotta sitten. Silloin yrityksenä oli herättää kiinnostusta vanhan yhtyeeni Gandalfin kakkosalbumia kohtaan. Levy-yhtiö maksoi osallistumismaksun minulle ja basistillemme, muistaakseni 600 mummon markkaa henkilöltä.

”Ei sitä osallistujamaksua kannata maksaa.
Mene vain pönöttämään Hotelli Ilveksen
baariin, siellä ne kaikki on.”
Hyöty oli ympäripyöreä nolla. Eräs tapahtumajärjestäjä tuli krapulaisena juomaan tarjoilemamme viinat levymme kuuntelutilaisuuteen ja eräs naispuolinen television veteraanitoimittaja yritti uida liiveihin, siinä kaikki.

Tämän jälkeen olenkin noudattanut silloisen jakelijan neuvoa:
”Ei sitä osallistujamaksua kannata maksaa. Mene vain pönöttämään Ilveksen baariin, siellä ne kaikki on.”

Ironista kyllä, paras Musiikki & Media-muistoni on viime vuodelta. Jälleen kerran tein lähtemättömän vaikutuksen erääseen osallistujaluettelon henkilöön. Hän vihasi minua silloin sydämensä kyllyydestä. Nykyään olemme hyviä ystäviä ja työkavereita.


Tästä kohtaamisesta olisin osallistujamaksun voinut ilolla maksaakin. Nyt ei tarvinnut.


Toivottavasti saatte vastinetta rahoillenne.


Nalle Österman

Kirjoittaja on 37-vuotias musiikki- ja viihdetoimittaja, jota ei tänäkään vuonna palkita Musiikki & Media-tapahtumassa Tampereella.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Kriitikko = epäonnistunut muusikko

Kuvassa epäonnistunut
muusikko Nalle Österman.

Googlasin lainausmerkit ympärillä ikivanhan sanonnan, "jokainen musiikkikriitikko on epäonnistunut muusikko". Minulla oli siihen omat henkilökohtaiset syyni. Ajattelin, että sen avulla saan tähän kirjoitukseen vähän enemmän täytettä ja sisältöä jonkun toisen kirjallisen kyvykkyyden ansiosta.

Onnistuihan se. Löysin Soneran Plazasta tämän, nimimerkki Vanhapierun 7. elokuuta 2007 kirjoittaman kukkasen:
"Vanha totuushan on, että kriitikko on vain epäonnistunut muusikko. Oman lahjattomuuden tajuaminen ottaa koville, siitä katkeroituu ja "kateus on köyhyyttä kamalampaa". Onneksi pahimmat särmät hioituu vanhemmiten ja pystyy suhtautumaan asiallisesti kuulemaansa musaan."

Niin. Itsekin olen usein kuullut olevani epäonnistunut muusikko *). Ja tottahan se tietysti on. Jos ajatellaan sitä yrityksen ja epäonnistumisen määrää, niin kyllä harva tässä maassa voi itseään minua epäonnistuneemmaksi kutsua. Ainakin levymyynnillisesti, yleisen suosion ja palstametrien perusteella mitattuna.

Kuvassa epäonnistunut
muusikko Nalle Österman.

Järjestellessäni muuton jäljiltä tavaroitani ja levyjäni, törmäsin toistuvasti erilaisiin suomalaisen säveltaiteen hengentuotteisiin, jotka raadollisesti muistuttivat epäonnistumisistani muusikkona.

Ajatelkaa nyt: yli 20 vuotta erilaisia bändiprojekteja, jotka on tuomittu epäonnistumaan. Joista kukaan ei tiedä yhtään mitään. Joita kukaan ei koskaan kaipaa yhtään missään. Joista ei siis koskaan tullut yhtään mitään. Joiden myyntiluvut lasketaan kymmenissä, tai parhaimillaankin sadoissa myydyissä levyissä. Yli 20 vuotta erilaisia bändejä, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin päättyneet katkeriin ja verisiin kyyneliin.

Bändäreistä nyt puhumattakaan, jotka kiersivät ja kiertävät moiset epäonnistuneet muusikot kaukaa. #)

Kuvassa epäonnistunut
muusikko Nalle Österman.


Blogiensa ansiosta kansanedustajaksi noussutta Jussi Halla-ahoakin voi kutsua menestyneemmäksi muusikoksi, sillä hän tajusi sentään lopettaa ajoissa - tyhmempien jatkaessa pään takomista seinään yhä uudestaan.

Ja uudestaan.

Ja uudestaan.

Ja uudestaan.

Eihän sitä kriitikko voi kirjoittaa muuta kuin verisiä kostoarvosteluja kateellisena kaikille itseään menestyksekkäämmille artisteille.

Ei tietenkään. #)

Koska internet on täynnä erilaista materiaalia, ajattelin itsekin kaataa tähän sivistyneen yhteiskunnan rappion pohjattomaan kaivoon omat epäonnistumisen rippeeni, jotta epäonnistuneen muusikon kritiikeistä suivaantuneet kanssaeläjät ja -muusikot voisivat kokea henkistä mielihyvää ja onnistumisen elämyksiä teilatessa tämän epäonnistuneen muusikon hengentuotteita mitä värikkäimmin sanankääntein.

Kuvassa iloinen ja onnellinen
kriitikko Nalle Österman.

Eihän mikään muu voisi olla enemmän kuin oikein.

Perustin siis Soundcloud-tilin, jonne kaadoin lähes kaksi tuntia epäonnistumisia vuosien varrelta epäonnistuneelta muusikolta nimeltä Nalle Österman. Se löytyy täältä.

Jos siis haluat syysiltojen hämärtyessä lyödä sitä inhottavaa kriitikkoa kuin vierasta sikaa, kuuntele näitä. Silloin vihan tunteet saattavat vaivihkaa vaihtua kontrolloimatonta mielihyvää tuottaviin naurukohtauksiin kuunnellessa tuon epäonnistuneen muusikon räpeltämistä.

Mutta jos on epäonnea muusikkoudessa, voi sentään olla onnea kriitikkoudessa.

*) Aloin harjoitella säännöllisesti rumpuja 13-vuotiaana. 15-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen lehtikritiikin Rumba-lehteen. Faktojen valossa tuo hetki muutti elämäni. Nimittäin silloin aloittelevasta muusikonplantusta tuli epäonnistunut muusikko, eli kriitikko. Ehkä sen kanssa voi jo elää, kun on hyväksynyt epäonnistumisensa muusikkona.

#) Tämä oli sitten sitä paljon puhuttua ironiaa ja mustaa huumoria.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Tyhmä poika

Äiti itki
poikansa lähti taas dokaamaan
Isästänsä
lähti varttumaan
Voiko kukaan enää koskaan
tuota pelastaa?
Voiko kukaan lainkaan missään
tuota rakastaa?

KERTO:
Mä olen
tyhmä (tyhmä) poika
Yksinkertainen
mutta rakastava
Mä olen
tyhmä (tyhmä) poika
Yksinkertainen
mutta rakastava

Mitä vittuu?
luoja laulun loi
Mitä vittuu?
kirosanat soi
Kuka tahtoo
tätä elämää?
Missä meidät
pannaan kärsimään

KERTO

Jos mä voisin
sua rakastaa
Jos mä voisin
eilisen unohtaa
Jos mä voisin
olla ihminen
Jos mä voisin
tajuuthan sä sen

KERTO

Säv.: (c) Lynyrd Skynyrd - Simple Man
San (c) Nalle Österman (2.5.2010 Malagassa, Espanjassa)

torstai 13. lokakuuta 2011

Homoerotiikasta, Samuli Edelmannista, Anthraxista ja Deep Purplesta

Sauruxet vai Hevisaurus? "Mitä välii nimestä,
kuhan dokaa vitusti", sanoisi tähän Rytmihäiriö.

Moro!

Bloggaaminen on jäänyt vähemmälle, kun on pitänyt tehdä oikeita töitä (ts. sellaista, mistä maksetaan rahaa). Yksi sellainen juttu on nyt verkossa, eli juttu Sauruxet-yhtyeestä Suosikin verkkosivuilla.

Yksi keskeneräinen projekti on saattaa n. 10 vuotta palvellut tietokoneeni toimintakuntoon. Se on ollut erityisen rakas, sillä se on omin kätösin pala palalta pantu kasaan. Ei se nyt oikeasti niin romanttista ole kuin miltä yritän saada sen kuulostamaan, kunhan on vain sellainen pala metallia, mihin on liitetty erilaisia valmiita osia. Jotain hyötyä datanomin opinnoista sentään.

Nyt on seuraava projekti meneillään: kuinka ostan Huutonetistä muutamalla kympillä koneen raadon ja kasaan sen toimintakuntoon. Hullulla on halvat huvit.

Kim Heroldin uusi levy Easy Love
herätti homoeroottisia tunteita.


Tänään olen kuunnellut Anthraxin Worship Music-levyä, Samuli Edelmannin Pienellä kivellä-levyä sekä Kim Heroldin Easy Lovea. Heroldista kirjoittelen jotain horinaa seuraavaan Rumbaan, joitain ajatuksia levy on jo herättänyt... Levy kun herättää minussa erittäin voimakkaita homoeroottisia tunteita. Samuli Edelmann ei herätä homoeroottisia tunteitä, mutta useampi hieno kappale levylle on eksynyt. Alan näemmä tulla vanhaksi.

Anthraxin Worship Music on yllättävän kova. Muistan kuunnelleeni levyä jo reilut pari vuotta sitten (tarkalleen ottaen 8. kesäkuuta 2009, tarkistin sähköpostiviesteistäni!) Anthraxin kitaristin Scott Ianin korvalappustereoista, kun mies oli antamassa haastatteluja suomalaisellekin lehdistölle tulevan Anthrax-albumin Worship Musicin tiimoilta, jolla lauludebyyttinsä suorittaisi nuori kolli Dan Nelson.

Anthraxin uusi levy Worship Music on yllättävän kova.

Scott Ian heittäytyi varsin lyyriseksi hehkuttaessaan uutta löytöään estoitta, eivätkä levyltä kuulemani viisi biisiä huonoilta kuulostaneetkaan.

Reilua kuukautta myöhemmin (tarkalleen ottaen 21. heinäkuuta 2009) Nelson oli ulkona bändistä. Vastaajasta riippuen saanut joko kenkää tai ottanut itse ritolat. Ihan miten vain.

Älyttömältä vaikuttaneen säädön jälkeen Worship Music ilmestyi vihdoin pari vuotta alkuperäistä ilmestymisajankohtaa myöhemmin. Laulajana levyllä Joey Belladonna, joka kanssa Anthrax teki suurimmat mainetekonsa ja parhaiten menestyneet levynsä.

Ei taida siksi olla sattumaa, että Anthrax onnistuu tekemään parhaimman levynsä sitten 1980- ja 1990-luvun. Bändikemiat ovat jänniä. Anthraxin ukotkin olivat vuosien varrella lyöneet Belladonnaa kuin vierasta sikaa (Belladonnan edellinen levy Anthraxissa oli vuonna 1990 ilmestynyt Persistence of Time). Nyt he ovat jälleen yhdessä, vaikka Anthraxin muut jätkät - Scott Ian ja toinen perustajajäsen, rumpali Charlie Benante - ovat kuinka haranneet vastaan. Sattumaako?

Se saa muistelemaan erästä vanhaa Suosikista joskus 1980-luvulla lukemaani - muistaakseni Juho Juntusen tekemää - haastattelua, missä kerrottiin Deep Purplen klassisen kokoonpanon (Gillan-Blackmore-Glover-Lord-Paice) paluusta.
Saattoiko kohtalo vai pankkitilien ylitykset Deep
Purplen klassisen kokoonpanon jälleen yhteen?
 

Paluuta mainostettiin jylhällä sloganilla, "kohtalo toi heidät jälleen yhteen".

Jutun mukaan tämä oli saanut Ian Gillanin 1970-luvulla syrjäyttäneen ja sittemmin Whitesnakessa kannuksensa keränneen David Coverdalen lohkaisemaan happamasti, "pankkitilien ylitykset toivat heidät jälleen yhteen". Niin tai näin, on Worship Music vahva paluu Anthraxilta.

Kuten oli muuten myös Deep Purplen Perfect Strangers aikoinaan.

Kai tämän voisi summata jotenkin niin, että tapahtuu comeback mistä syistä tahansa - pankkitilien ylityksistä tai kohtalosta puhumattakaan - niin musiikissa ei ole koskaan liian myöhäistä haudata sotakirveitä ja palata kimppaan tekemään vielä hienoa uutta musaa.

Ja se on helvetin hyvä juttu se.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Saatanalliset säkeet

Kimmo Miettisen LoveLies-kirja
on leppoisaa luettavaa.

Olen blogini puitteissa pyrkinyt kirjoittamaan joka päivä jotakin. Nyt pari päivää on syntynyt niin nihilististä tekstiä "sattuneista syistä", että olen katsonut aiheelliseksi hyllyttää ne.

Ainakin toistaiseksi, ehkä lopullisesti. Kukapa tietää. Sellaista materiaalia on syntynyt ennenkin.

Saatanallisia säkeitä.

Tänään kävin hammaslääkärissä. Oikea takahammas ylhäällä oli mennyt huonoon kuntoon. Sen verran huonoon, että paloja alkoi irrota itsestään. Hetken aikaa tunsin itseni Andy McCoyksi.
"Heroiini vie kalsiumin verestä ja pilaa hampaat."
Vai miten se meni?

Tommy Cooperin kolmen dvd:n boksi
irtosi Anttilasta neljällä eurolla!
Olen nyt lukenut Miettisen LoveLies-kirjaa (kiitokset Likelle!). Se tuntuu vallan mainiolta ja leppoisalta opukselta. Sellaista Eloveena-dekadenssia. Hammaslääkärin jälkimainingeissa päädyttiin Anitan kanssa asioimaan Anttilaan. Anttilan Keskusvaraston tyhjennysmyynnissä bongasin edesmenneen brittiläisen humoristin Tommy Cooperin kolmen dvd:n boksin.

Neljä (4!) euroa!

Ilman LoveLies-kirjaa tämä boksi olisi jäänyt ostamatta. Sen verran ylistäviä lausuntoja tuosta kuvan naamanvenyttäjästä opuksessa annetaan. Sattumaako? Ilman LoveLiesiä en olisi saanut tietää, että Tommy Cooper on merkittävin brittiläinen humoristi kautta aikojen!

Tai ainakin jotain sinnepäin.

Neljä euroa, kolme dvd:tä!

Kohtahan se selviää. Taidanpa siirtyä television ääreen nauttimaan brittihuumorista. Ehkä se auttaisi korvaamaan nihilistiset arvottomuuden tunteet iloisemmilla aatoksilla.

Yksi ruutu auki, toinen kiinni.

Heippa!

maanantai 10. lokakuuta 2011

lauantai 8. lokakuuta 2011

Perustin uuden blogin!

Anna Abreu, hot or not?
Chisu, hot or not?
Jenni Vartiainen, hot or not?
Totta se on! "Mikä järki!?!", kysyy joku, eikö yksi muka riitä? No ei todellakaan riitä. Varsinkaan, jos aihe on niin kuuma ja itsestään selvä kuin tässä tapauksessa.

Siis miten voi olla mahdollista, ettei kukaan Suomessa ole näemmä tehnyt listaa Suomen seksikkäimmistä musiikkivideoista? Onko sellaisia edes tehty? Ilmeisesti ei - ainakaan verkosta löytyvän aineiston perusteella.
Jimi Constantine, hot or not?

Oli siis ryhdyttävä tuumasta toimeen. Mitä siitä vielä tulee? Aika näyttää. Ainakin sanomista. Vai uskaltaako kukaan sanoa mitään?

Käykää katsomassa ja kommentoimassa, sisältöä sinne on luvassa yllin kyllin.

Blogi Suomen seksikkäimmistä musavideoista löytyy siis täältä!

Klikkaa jos uskallat.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Kuka keksi seksin?

Toimittaja kovassa työn touhussa
- yeah, right...

Heippa!

Tänään olen yrittänyt tehdä työtä, josta maksetaan rahaa. Pahoittelen siis, että tämä blogipäivitys on näinkin tyhjänpäiväinen. Mutta ehkäpä vaikka seuraavanlaiset otsikot antavat helpotusta pahimpaan bloginälkään.

Jimi Constantine: "Ismo oli aika pudottava!"

Notkean Rotan Rane Raitsikka: "Mä olen kadun kielen dosentti!"

Maija Moisio tukijastaan Kauko Röyhkästä: "Ei Kauko ole vanha pervo - tai mistä minä tiedän!"

"Kuka keksi seksin?", näyttää
myös Leivo-setä pohtivan.

Sauruxien Komppi Momppi Hevisaurus-kiistasta: "Kokista tai Pepsiä - samaa tavaraa eri kuorissa!"

Ja sitä rataa. Postinkantaja toi kivoja kovia paketteja - seitsemän kirjaa. Myös niistä lisää joskus myöhemmin. Ja äsken käytiin saunassa. Hyvät löylyt.

Muun ajan olenkin pohtinut päivän tärkeintä kysymystä - kiitos Like Kustannuksen entisen kustannuspäällikön Arto Leivon kanssa käymäni puhelinkeskustelun.

Kuka keksi seksin?

Niin. Kuka keksi seksin? Tiedätkö Sinä? Kaikkitietävä Wikipediakin näyttää olevan hämillään seksin edessä. Luettuani englanninkieliset ja suomenkieliset määritelmät seksille olen entistä enemmän ymmälläni. Hikipediassa näyttää jollakin olevan sentään jotain hajua, mutta onko riittävästi? Seksistä, siis.

Siispä, kuka keksi seksin?

torstai 6. lokakuuta 2011

Elämä pöntössä

Kolme kertaa paskalla
olen käynyt jo tämän päivän aikana
Sade piiskaa taivaalta
minä ulostan varpusparvia

Pönttöön ne liitelee
kuoleman enkelit
Taivas tekee kuolemaa
kuollut elämä pöntössä

Syön Fazerin sinistä
se on ruskeaa
Se muistuttaa minua
pöntön sisällöstä

Nautin olosta
sisätiloissa
Luen Kaukon päivityksiä
kun en istu pöntöllä

Maailma kylässä
ruudun äärellä
Petoksia ja valheita
rahalla suklaata


Kääritty kääreisiin
suuriin lupauksiin
Lapset hyväuskoiset
menivät lankaan taas

Päivittelen maailman menoa
kotisohvan äärellä
Syöden suklaata
kuolleita varpusia

Onni elämässä
kun joku tykkää tilapäivityksestä
Ruutu täynnä ulostetta
kuka pyyhkisi sen pois?

(c) 2011 Nalle Österman (6. lokakuuta 2011 Turussa)

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Psykiatriselta puolella on paljon aikoja varattavana.

Tein periaatepäätöksen kirjoittaa joka päivä jotakin tähän blogiin. Kello on nyt 22.19, enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi mitään konkreettista. Pitäisikö huolestua?

Kello tikittää, mutta
missä blogi luuraa?
Reetu on Äijä!
Mihin aika tänään oikein katosi? Parturissa tuli käytyä iltapäivällä siistimässä kuontaloa, nyt olen kuulemma oikein siistin näköinen.

Mukavaa.

Rocktoimittaja ja siisteys eivät yleensä ole käynyt yksiin, mutta pakko kai se on uskoa, kun kerran näin väitetään.

Tiedänhän, mihin minun päivä on mennyt. Olen lukenut uutta Hymy-lehteä, tarkalleen ottaen sen lokakuun irtonumeroa 10/2011, joka postiluukusta puolen päivän aikoihin putkahti. Miksi ihmeessä minulle tulee Hymy kotiinkannettuna, saattaa joku ihmetellä? No tietysti siksi, että saan sen ilmaiseksi kotiinkannettuna, koska olen ylläpitänyt sen musiikkipalstaa jo puolitoista vuotta. Tässä numerossa on tekemäni jutut Olli Lindholmista, Sauruxista, Maija Moisiosta ja To/Die/Forista.

Olli on Äijä!
Teuvo on Äijä!
Ovat päässeet kovaan seuraan, sillä tämä numero vaikuttaa olevan todellinen musaspesiaali: lehdessä on isot jutut muun muassa Frederikistä, Mamban Tero Vaarasta sekä Jaakko Teposta. Lukunautintoa lisäävät myös niin Teuvo Hakkaraisen syvähaastattelu kuin Timo Soinin ihanan leppoisa kolumni.  Lehtihyllyissä tämä suomalaisen lehtiviihteen helmi maksaa näemmä nyt vain 2,90 euroa, senkin ehdin bongata lehtihyllyllä kauppareissullani, mistä mukaani tarttui aikuisviihdettä grillimarinadista yleispuhdistusaineeseen. Älkää kysykö, mitä niistä aion tehdä - ehkä kyhään niistä vaikka LIKAISEN POMMIN!

Tai sitten en.

Radiosta kuului tänään mitäänsanomatonta musiikkia, yksikään kappale ei erottunut tai jäänyt mieleen. Siemensin pyykkikone hajosi tuossa viime viikolla, tänään tuli korjausarvio - 190 euroa!!!

Siis mitä vittua, 190 euroa, 1140 mummon markkaa!

Totta se on, Siemensin sähköhäiriöitä eliminoivissa kondensaattoreissa on kuulemma "mersu-lisää", pelkän varaosan hinta on 90 euroa! Päälle sitten vielä työ ja ajot. Neljä vuotta vanhalle pesukoneelle turhan järeä hinta. Varsinkin, kuun uuden voi saada kolmella sadalla, allekin. No, nyt ollaan sitten ilman pesukonetta. Kuljetaan haisevissa rääsyissä ja rytkyissä pitkin kaupunkia - jo puolen kilometrin päästä voi haistella, kuinka sieltä se Nalle taas tulee, niinkö?

Tero on Äijä!
Väärin.

Meillä on pesutupa. :-)

Kaiken tämän jälkeen mikä voikaan olla ihanampaa kuin rentoutua ratkiriemukkaan Hymyn parissa koko loppupäivä, siinä onkin riittänyt ahmittavaa yllin kyllin. Vai mitä sanotte näistä maistiaisista Tero Vaaran haastattelusta?
- Iso yleisö tietää, mikä olen miehiäni. Olen lauluntekijä, muusikko. Mun tehtävä on nousta pääsymaksua vastaan lavalle ja laulaa Vielä on kesää jäljellä.

Mamba palkittiin aikoinaan Vuoden yhtye-palkinnolla, mutta orkesteri jätti Emma-patsaan hakematta.
- Oltiin keikkailtu itsemme loppuun, ja palkinnossa oli junailun tuntua. Patsas tuli meille myöhemmin, ajoimme sen yli bussilla. Eipä ole sen jälkeen Emmoja tullut.

- Halla-aho olisi tarvinnut rikostuomion sijaan tiedonjulkistamispalkinnon. Monikulttuurisuuskeskustelu sai hänen ansiostaan uusia sävyjä, ja kansaa alkoi taas kiinnostaa politiikka, Vaara pudottelee.

- Eivät suomalaiset ole lähtökohtaisesti sitä mieltä, että musta mies on meitä rodullisesti alempi! Missä vaiheessa olemme muuttuneet sellaisiksi, ettei Suomessa saa olla enää mitään mieltä? Kai tässä maassa saa vielä vihainen olla, Vaara viittaa kiivaana vellovaan keskusteluun "vihapuheesta".
Antti on Äijä!
Pidän myös oman ikisuosikkini BB-Antti Kurhisen haastattelusta ja hänen kauhunmuistojaan lapsuudesta: "Diplomaatti oli namusetä!"
"Ei mennyt kauaakaan, kun tajusin, että tämä herra oli todella kipeä perverssi. Olin silloin vielä niin pulmunen, etten edes tiennyt, mitä tarkoittaa homous!"

Suomea asemapaikkanaan pitänyt mies oli Antin mukaan noin kuusikymppinen ja "ruma".
- Vasta viime aikoina olen osannut hyväksyä homot ihmisinä ja tajunnut, etteivät he ole samanlaisia perverssejä kuin tämä lapsiinsekaantuja oli. Nykyisin minulla on homotuttavia ja osaan suhtautua heihin neutraalisti.
Seuraavalla aukeamalla sanaista arkkuaan availee sitten Frederik. Tässä jutussa on myös vallan kiihkeä meininki, kuten seuraavista tekstinäytteistä voitte päätellä!
Suomen machoin mies heittää biisien välissä herjaa milloin mistäkin, mutta yleensä kuitenkin itsestään. Tällä kertaa osansa saa myös laulajakollega, kun lavalle lentävät myös miesten kalsarit.
- Nämä lähetän Sillanpään Jarille!
- Onko mulla hyvä pylly, hän kysyy keikkayleisöltä ja kehottaa kokeilemaan.
Kuulemma on.
- Kyllä multa naiset saa kyytiä, hän lupaa.
Frederik mainitsee, että hän lienee "homolaulajia" lukuun ottamatta ainut artisti, joka ei ole koskaan ollut naimisissa.
- Olin viisi päivää viikosta kännissä. Keikkajärkkäreiden kanssa juotiin kossua jo ennen keikkaa. Olin alkoholisti. Ihme, että pystyin hoitamaan keikat. Nykyään juon maltillisesti.
Jussi on Äijä!
Sivulla 40 vilkkuvat sitten jo munat! Onneksi kuvausobjektin silmät on sentään peitetty mustalla palkilla. Odotukset olivat korkealla taiteilija Jussi Parviaisen Saana-vaimon sensuellien KOHUKUVIEN suhteen, mutta eivät kyllä nouse Tuksun ja monen muun tasolle nämä. Todella vaisut kuvat. Ilmiselvä pettymys. Haastattelukaan ei ole parasta mahdollista Juha-Tapio Tuomelaa, mutta onneksi Tuomelan helmet lehden alkupäässä korvaavat paljon.

Ennustaja Sonja Maunosen palsta sisältää tällä kertaa myös todellisen helmen! "Legendaarisen Tamara Maunosen tytär, selvännäkijä Sonja Maunonen vastaa lukijoiden kysymyksiin tällä palstalla", kertoo palstan kuvaus. Minua hymyilyttää. Hymyilyttää siksi, että legendaarinen Tamara Maunonen ennusti aikoinaan isälleni hänen tiedustellessaan tulevan jälkikasvunsa sukupuolta, että "tyttö sieltä tulee".

KOHUPALJASTUS!
Nalle onkin Muija!
No niin, nyt se on paljastettu. Odotan kohuotsikoita: "SETÄ ONKIN TÄTI! MIESPUOLINEN ROCKTOIMITTAJA PALJASTUIKIN NAISEKSI - KATSO KUVAT!"

Mutta siihen todelliseen helmeen ja Sonja Maunosen legendaariseen vastaukseen. Olen tummentanut kysymyksen tummennusmusteella ja muokannut Maunosen vastauksen kursiivilla lukukokemuksenne helpottamiseksi.
"Eikpzmcskdmjdreksyw, <a href=http://www.mggnultanf.com/" > piclvfwsni</>"
- Psykiatriselta puolella on paljon aikoja varattavana.
Siis voi helvatan jumalauta sentään, miten jumalainen vastaus! Mikä lakonisuus, mikä tekniikka, mikä sanataiteen helmi!

Pakko lukea vielä kerran.
- Psykiatriselta puolella on paljon aikoja varattavana.
Yksi lause. Kuusi sanaa. 53 kirjainta välilyönteineen.
- Psykiatriselta puolella on paljon aikoja varattavana.
Sonja Maunonen on Legendaarisen
Tamara Maunosen tytär!
Olen sanaton. Tämän vuoksi elän. Sen vuoksi, että olen tänään saanut nauttia elämästä täysin palkein. Hymyn ansiosta. Legendaarisen Tamara Maunosen jälkikasvun Sonja Maunosen legendaarisesta vastauksesta Hymy-lehden sivuilla. Olenko seonnut? Olenko tulossa hulluksi? Olenko menettämässä järkeni? Oletko Sinä? Silloin on syytä muistaa nuo 53 kirjainta välilyönteineen tässä nimenomaisessa järjestyksessä:
- Psykiatriselta puolella on paljon aikoja varattavana. 
Kiitos Sonja Maunonen, kiitos Hymy 10/2011, kiitos 5.10.2011.

Hymy-lehti 10/2011 nyt lehtipisteissä irtonumerohintaan 2,90 euroa.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Ruotsalainen äärimetalli sai vihdoinkin arvoisensa raamit ympärilleen

Otsikon taakse kätkeytyy lähes 400-sivuinen tietopaketti ruotsalaista metallihistoriaa Blod Eld Död-kirjan muodossa. Teos on saanut nimensä Bathory-yhtyeen vuonna 1988 ilmestyneeltä neljänneltä albumilta Blood Fire Death.

Onko Blod Eld Död kaikkien aikojen
paras kirja äärimetallista?
Blood Fire Deathilla alkoi Bathoryn metamorfoosi alkukantaista black metallia soittaneesta yhden miehen orkesterista mahtipontisempaa viikinkimetallia soittavaan kokoonpanoon. Näin tekee myös Blod Eld Död, summaten ruotsalaisen metallin kehityksen aina 1970-luvun puolivälistä, Heavy Loadin kaltaisista alkukantaisista hevibändeistä tähän päivään, Watainin sekä Shiningin kaltaisiin äärimmäisiin ilmiöihin.

Tätä kirjaa lukiessa suomenruotsalaisuudesta ja pakkoruotsin menestyksekkäästä opiskelusta on ehdottomasti hyötyä.

Ääneen kirjassa pääsevät niin muusikot kuin lehtimiehet, hahmot ja säätäjät, ikonit ja hämmentäjät, skenettäjät ja levy-yhtiöiden pomot. Myös hevimimmeille on varattu ihka oma lukunsa. Opuksen painopiste on syystäkin black- ja death metallissa, kuten ruotsalaisen äärimetalliklassikon mukaan nimetyssä kirjassa toki kuuluukin olla.

Legendaarinen valokuva Bathoryn
nokkamiehestä Quorthonista.

Yksikään kivi ei jää kääntämättä, kun kirjan kirjoittaneet Ika Johannesson ja Jon Jefferson Klingberg laittavat halki, poikki ja pinoon niin itsemurhat ja tapot kuin kirkonpoltot ja mielisairaalat.

He hankkivat muun muassa itsemurhan tehneeltä Dissectionin nokkamieheltä Jon Nödtveidtiltä miehen viimeisen haastattelun, seikkailevat Shiningin nokkamiehen Niklas Kvarforthin kotiseudulla, selvittävät seikkaperäisesti Mayhemin itsemurhan tehneen solistin Pelle "Dead" Ohlinin tarinan ja pureutuvat Dark Funeralin ja yhtyeen levy-yhtiön välisen taistelun ytimeen.

Onko Choosing Death kohdannut
vihdoin voittajansa?

Unohtamatta haastattelua Börje Forsbergin - eli Bathoryn nokkamiehen Quorthonin isän ja Black Mark-levy-yhtiön pomon - kanssa, joka koskettavasti kertoo poikansa poismenosta ja raottaa salaperäisyyden verhoa Bathoryn myyttisten levytysten takana.

Johannesson ja Klingberg eivät missään vaiheessa alennu moralisointiin, vaan lukijalle jää vastuu muodostaa taiteilijoista oma mielipiteensä heidän sanomisten ja tekojen perusteella. Kaunista.

Hetken aikaa 1980- ja 90-lukujen taitteessa
Entombed oli kiistatta maailman paras bändi.

Vaikka kirjan kerronta on yksityiskohtaista ja monipuolista, pitää se lukijan visusti otteessaan sujuvan tarinankerronnan ja mehukkaiden anekdoottiensa ansiosta. Verrattuna esimerkiksi toiseen ruotsalaisesta äärimetallista kertovaan teokseen, Daniel Ekerothin vuonna 2008 ilmestyneeseen tylsään Swedish Death Metal-teokseen - jota en vieläkään ole saanut loppuun - ahmin Blod Eld Dödin yhdessä illassa.

Niin väkevää ja mielenkiintoista sen kerronta on.

Ruotsalaisella äärimetallilla on erityinen paikka sydämessäni, kasvoinhan sen parissa myöhäiset teinivuodet, keskikaljaa juoden, ruotsinlaivoilla seikkaillen ja Entombedia, Carnagea, Dismemberiä ja Gravea kuunnellen. Nyt tuo aikakausi on saanut minun kirjoissani vihdoinkin arvoisensa raamit ympärilleen. Tähän asti Albert Mudrianin Choosing Death on saanut kantaa parhaan äärimetallikirjan viittaa yllään, mutta nyt tuo klassikko näyttää vihdoinkin saaneen arvoisensa manttelinperijän.

Sen lisäksi, että Blod Eld Död tekee kunniaa kesäkuussa 2004 menehtyneen yhden miehen orkesterin nokkamiehelle, on kirja pakkohankinta niin jokaiselle ruotsalaisen metallimusiikin ja äärimetallin kuuntelijalle kuin parasta mahdollista musiikkikirjallisuutta arvostavalle lukijalle. Tee siis itsellesi palvelus ja lue Blod Eld Död, opitpahan ruotsiakin siinä samalla.

Tai kuole.

Tilaa Blod Eld Död esimerkiksi Adlibriksestä.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Haluatko miljonääriksi!?! Osallistu NYT, luvassa uskomattomia palkintoja!

Hitlantis on suomalainen
digitaalinen musiikkipalvelu.
Unelmoitko rocktähdeydestä? Upeista limusiineista? Kuumista rokkikissoista? Villistä seksistä? Maailmankiertueista? Miljoonista euroista pankkitilillä?

Unelmasi saattaa olla vain muutaman klikkauksen päässä!

Musiikkipalvelu Hitlantis tarjoaa nimittäin niiiiiin upean ja fantastisen kilpailun, jonka pääpalkinto on niiiiiin veret seisauttava, että sillä ollaan jo kilometrien pituisia harppauksia lähempänä maailmanvalloitusta ja kansainvälistä supertähteyttä! Hitlantis kun on oikein järjestänyt kilpailun, missä:
"Sinulla/teillä on nyt mahdollisuus päästä esiintymään Private Line -yhtyeen keikalle 8. päivä lokakuuta Kulttuuriareena Gloriaan Helsingissä. Osallistu kisaan: www.hitlantis.com ja Hitlantis-keskusaukiota painamalla etsi "competitions". Private Line valitsee kolmesta eniten faneja saaneesta bändistä voittajan! Genret: Rock, Pop, Metal, Indie, Alternative

RAKKAUDELLA/ TEAM -HITLANTIS"
Haluatko Sinä lämmitellä näitä miehiä?
Sateenkaaren päässä odottavat suuret rikkaudet,
tietää Vihainen Lintu.

En tiedä, mitä tästä pitäisi nyt oikein ajatella. Tai tiedänpäs. Pitäisi varmaankin nauraa - ellei suomalaisen katurockin alennustila itkettäisi niin paljon. Mieleen tulee ne nigerialaiskirjeet, jossa tarjotaan mahdollisuutta ansaita miljoonia, kunhan vain ensin hoitaa sähköpostiviestin lähettäjälle pienen alkupääoman kuluihin.

Lainaan törkeästi erään kollegan tokaisua tämän Hitlantisin tiedotteen luettuaan: "Oho! Siis ihan MAHDOLLISUUS päästä tyhjään Gloriaan skulaamaan maailman ankeimman bändin lämppäriksi. IHANAA!"

Haluatko siis miljonääriksi? Haluatko rocktähdeksi? Limusiineja? Naisia? Mainetta? Kunniaa? Opettele silloin ohjelmoimaan. Tee töitä. Luo seuraava Angry Birds.

Niin helppoa se on.

Silti jo 15 artistia ovat ilmoittaneet tässä vaiheessa Hitlantisin kotisivuilla halukkuudestaan päästä Private Linen lämmittelijäksi. Tämän kilpailun pääpalkinto tuntuu pikemminkin rangaistukselta, kun tietää, ettei kilpailun voittaja saa latin latia rahaa, sen sijaan rutkasti kallisarvoista esiintymiskokemusta.

Onhan sekin tietysti jotain.

Ja tietäen suomalaisen katurockin kurssin tällä hetkellä, voidaan olettaa kilpailun voittajankin pääsevän esiintymään peräti kymmenille kuulijoille Helsingin keskustassa lauantai-iltana.

Tästä se ura urkenee, siskot ja veljet!

Tämän kilpailun avulla Private Line täyttää pikemminkin salin ilmaisella työvoimalla ja nousevilla tulokkailla, kuin nykyisellä vetovoimallaan. Ehkä jääkaapissa on sentään Private Linelle varattua kylmää olutta, jotka voi nallettaa parempiin suihin rocktähtien silmien välttäessä.

Lähettikö Hitlantis nigerialaiskirjeen suomirokkareille?
Onhan sekin tietysti jotain.

Private Linen uusin albumi, syyskuussa ilmestynyt Dead Decade nousi sentään sijalle 17 ensimmäisellä listaviikollaan, kunnes tippui listalta tyystin pois.

Onhan sekin tietysti jotain.

Hitlantis-allekirjoittaa viestinsä rakkaudella. Jotenkin tämä palkinto ei vaan tunnu kovin rakastavalta vaan pikemminkin kylmältä persepanolta Glorian takahuonetilojen parin neliön saniteettitiloissa.

Onhan sekin tietysti jotain.

"Haluatko PRIVATE LINEn lämppäriksi?"-kisa voimassa huomiseen 4. lokakuuta 2011 klo 23.30 saakka.

EDIT: Vieraillessani Hitlantisin sivuilla tänään tiistaina 4. lokakuuta 2011 klo 13.57, oli kilpailu mystisesti poistunut palvelun listoilta, vaikka yllä olevan linkin mukaan kilpailuaikaa on vielä tämän vuorokauden loppuun. Sattumaako?

Metallica ja Lou Reed - hevistarat palaavat taidehomoiksi

Radiosta soi kappale. En tiedä, mikä on kappaleen nimi, mutta rumpalista ei voi erehtyä - Lassehan sen on pakko olla! (Eikä nyt ole kyse Lasse Virénistä, Lasse Pöystistä tai Lasse Lehtisestä, vaan tietysti maailman suurimman heavy-yhtyeen Metallican rumpalista Lars Ulrichista.) Ja koska kappale ei kuulosta entuudestaan tutulta, on tämän pakko olla Metallican ja Lou Reedin yhteistyön kukkanen.

Metallica ja Lou Reed - miksi?
Aivan mahtavaa!

Mahtavaa siksi, että tämä kuulostaa aivan "haistakaa kaikki pitkä paska, siis ihan kaikki - tekin siellä levy-yhtiössä"-meiningiltä. Kuulen kappaleessa sävyjä varhaisesta Black Sabbathista, mikä sekään ei ole huonompi juttu. Sekä Misfitsiä. Ei paha, ei ollenkaan.

Jaksaisinko kuunnella kokonaisen levyn tätä? Mistä sitä tietää, aika näyttää. Mutta ensimmäisen näytteen perusteella yhteistyö tuntuu jo huomattavasti kiehtovammalta kuin paperilla. Radiojuontaja kertoo kappaleen olevan ensimmäinen single. Biisin nimi menee ohi, mutta Google väittää ensimmäisen singlen nimeksi The View, ainakin Rytmi-lehden uutisen perusteella.

Mestarivalokuvaaja Anton Corbijn teki
Metallicasta taidehomoja jo 1990-luvulla.

Ei se juontajan mölinä kyllä The Viewltä kuulostanut. Rytmi-lehden uutisesta luen kuitenkin, kuinka "albumin jo kuullut toimittaja David Fricke kuvailee levyä “Reedin Berlin-albumin ja Metallican Master Of Puppetsin sekoitukseksi”. Albumkin kaikki kappaleet ovat Reedin kirjoittamia, tosin rankalla kädellä Metallican sovittamia."

Mielenkiintoista. Yrittääkö Metallica tehdä jälleen metallipäistä taidehomoja ja Lou Reed vihkiä taidehomot metallimysteereiden pariin?

Vaikkei sitä viime vuosien perusteella uskoisi, on näemmä miestenkin vielä mahdollista tehdä populaarimusiikin saralla jotain rajoja rikkovaa ja keskustelua herättävää. Viime aikoina kun kohahduttaminen on tuntunut olevan etupäässä Lady Gagan yksinoikeus.

Onko The 69 Eyesin Feel Berlin-kappale saanut
inspiraationsa Lou Reedin Berlin-levystä?

Monen hevimiehen mielestä Metallican Master of Puppets oli aikoinaan parasta ikinä - joidenkin mielestä on varmaan vieläkin. Lou Reedin Berlin-levy ei ole tuttu minulle, mutta The 69 Eyesin Feel Berlin on vallan mainio kipale.

Maailman taiderock-skene ei ole itselleni kovinkaan tuttu - joskin tiedän, että Lou Reedin varhainen konstellaatio, legendaarinen Velvet Underground oli ja on sietämätöntä paskaa - mutta epäilemättä joku sielläkin saattaa ajatella Lou Reedin Berlin-levyn olevan parasta ikinä. Onko Metallican ja Lou Reedin yhteistyö siis tuplasti parempaa, kuin mitä miehet ovat saaneet erillään tähän mennessä aikaiseksi? Vai onko tämä vain samanlaista provosointia, jota Metallica harjoitti jo 1990-luvulla Load- ja Reload-levyjen puitteissa, ahdasmielisiä metallipiirejä ärsyttääkseen?

Ehkä.

Mitä mieltä Sinä olet?

Metallican ja Lou Reedin Lulu-albumi kaupoissa 31. lokakuuta 2011.
Gadgetissa oli virhe