maanantai 21. marraskuuta 2011

Mokomat mokat, asiattomat asiavirheet ja tomppelit toimittajat

Aluksi pyydän anteeksi syntymääni. Miksi? Se selviää tuonnempana. Milloin? Silloin, kun pyydän toistamiseen anteeksi syntymääni.

Seuraavaksi seuraa mediakatsaus. Ensin pari artikkelia Iltalehdestä, sitten yksi Rumbasta.

Tämäkin kuva löytyy Googlesta hakumääreellä "IL".
Iltalehti otsikoi perjantaina 11.11.2011 klo 21.45 seuraavalla kysymyksellä "Alkuperäinen Black Sabbath Suomeen?" No pakkohan tuota otsikkoa oli klikata!

Klik klik!

Tämä uutistyön kukkanen osoitti ihailtavaa rohkeutta ja näkemystä tarjoaman monipuolisen kavalkadin erilaisia asia-, yhdyssana- ja huolimattomuusvirheitä. Uutinen on allekirjoitettu kirjaimilla "IL", jolloin on syytä olettaa, että koko Iltalehti ja Iltalehden toimitus on ollut kirjoittamassa ja luomassa tätä uutista viimeistä piirtoa, pilkkua ja pistettä myöten.

Aahhh, hekumoin ajatuksella, miten ison pöydän äärellä kymmenet miehet ja naiset ovat kokoontuneet luomaan yhdessä tämän suomalaisen uutistyön kukkasen Spinal Tapin kitaristin Nigel Tufnelin merkkipäivänä 11.11.2011. Lopulta kello 21.45 työ on saatu päätökseen ja koko toimituksen henkilökunta on voinut vihdoin etsiytyä läheiseen baariin onnittelemaan itseään ja toisiaan erinomaisesti suoritetusta työstä. Sillä eihän uutinen voi olla huono, jos sitä on puolessatoista päivässä jaettu Facebookissa jo peräti 2599 kertaa.

Kaiken pahan alku ja juuri: Black Sabbath.
Käytän moderneja tietoteknisiä menetelmiä nyt hyväkseni ja kopioin tuon helmen Iltalehden verkkosivuilta tähän alle. Alleviivaan ne kohdat, jotka vaativat lähempää tarkastelua.
"Hevimetallin uranuurtaja Black Sabbath kertoi perjantaina lähtevänsä maailman kiertueelle alkuperäisellä kokoonpanolla.

Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluu kitaristi Tommy Iommi, laulaja Ozzy Osbourne, basisti Geezer Butler ja rumpali Bill Ward.

Brittiläinen Black Sabbath kokoaa rivinsä ja lähtee alkuperäisellä kokoonpanolla maailman kiertueella ensi kesänä. Lisäksi suunnitteilla on uusi levy. Yhtye ilmoitti aikeistaan lehdistötilaisuudessa Los Angelesissa.

Yhtye on ilmoittanut esiityvänsä Download Festival -festivaaleilla Englannissa kesäkuussa. Vielä ei tiedetä, saapuuko hevipumppu Suomeen.

Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluu kitaristi Tommy Iommi, laulaja Ozzy Osbourne, basisti Geezer Butler ja rumpali Bill Ward.

Nelikko perusti Sabbathin vuonna 1969. He tekivät viimeisen albuminsa yhdessä vuonna 1998, jonka jälkeen yhtye hajosi.

IL"
1) "maailman kiertue" on yhdyssana
2) kitaristin nimi on Tony Iommi, EI Tommy Iommi
3) sijamuoto ja yhdyssanavirhe kirjoitettaessa "maailman kiertueella"
4) "esiityvänsä" on kirjotus-/huolimattomuusvirhe
5) "Download Festival -festivaaleilla" sisältää turhaa toistoa, suomeksi olisi järkevämpi kirjoittaa Download-festivaaleilla
6) kitaristin nimi on Tony Iommi, EI Tommy Iommi
7) Suomenkielisen Wikipedian mukaan Black Sabbath on perustettu vuonna 1969, brittiläisen Wikipedian mukaan 1968 nimellä Earth. Ota näistä nyt sitten selvää.
8) Alkuperäisen Black Sabbathin viimeisin yhteinen albumi on vuonna 1978 ilmestynyt Never Say Die. Vuonna 1998 ilmestynyt konserttitallenne Reunion sisälsi kaksi studioraitaa, mutta ketkä nuo studioraidat ovat lopulta soittaneet on tulkinnanvaraista.
9) Tämä kokoonpano ei suinkaan hajonnut vuonna 1998 Reunionin ilmestymisen jälkeen, vaan vasta vuonna 2005, seitsemän vuotta myöhemmin.
Lopputulos: 849 merkkiä, vain 9 virhettä
Iltalehti alkaa olla rautaisessa kunnossa, sillä jo päivää aiemmin, torstaina 10.11.2011 klo 20.20 lehti oli ansioitunut seuraavalla fantastisella uutisella, joka tarkemmin tarkasteltuna sisälsi kuitenkin jotakin tuttua. Uutisen allekirjoituksen perusteella lehden koko toimitus on ollut luomassa tätäkin upeaa verkkotaideteosta.
"SS: Olli Lindholm haukkuu Idolsia

Idols-kisassa tuomaroiva Olli Lindholm menetti hermonsa nauhoituksissa, kirjoittaa Savon Sanomat.

Olli Lindholmin mielestä osa kokelaista ei suhtautunut tarpeeksi vakavasti kisaan.

Yö-yhtyeen laulaja Olli Lindholm oli tuomarina viime talvenä nähdyssä Idols-ohjelmassa.

Savon Sanomien mukaan Lindholm poltti nauhoituksissa hihansa, koska kokelaat eivät suhtautuneet tarpeeksi vakavasti esityksensä.

- Minulla meni hermot siihen pelleilyyn. Musiikki on niin iso ja vakava asia, että siinä minä en siedä pelleilyä. Sen takia minulta paloi hihat, Lindholm kertoo Savon Sanomissa.

Lindholmin kärkkäät kommentit herättivät runsaasti tunteita viime talvena. Esimerkiksi Sibeliusakatemiassa opiskeleva Ville Laaksonen, 28 sai täyden lastin naljailua vierailevalta tuomarilta.

-  Olet hyvä laulaja, mutta lisää äijämäisyyttä tarvitaan, hiuksia ja partaa, Lindholm moitti.

LÄHDE: SAVON SANOMAT

IL"

Lopputulos: 929 merkkiä, virheiden määrä tulkinnanvarainen
Kaiken pahan alku ja juuri: Yö-yhtyeen Olli Lindholm.
Yö-yhtyeen Olli Lindholm oli vieraileva tuomari Helsingin koelauluissa Idolsin viidennellä tuotantokaudella. Lindholmin vierailu televisioitiin torstaina 17. helmikuuta 2011 ja sunnuntaina 20. helmikuuta 2011. Miksi voimakkaita reaktioita katsojissa herättänyt esiintyminen on pitänyt uutisoida yhdeksän kuukautta myöhemmin johtuu kenties Iltalehden käyttämästä kuvituskuvasta, jossa Lindholm näyttää vähä-älyiseltä ja jälkeenjääneeltä kehitysvammaiselta. Onhan tämäkin tietysti tapa hankkia klikkauksia.

Iltalehden käyttämä otsikko on myös mielenkiintoinen, sillä siinä viitataan, että Lindholm olisi Savon Sanomissa haukkunut Idolsia. Nyt, kun Savon Sanomien uutista klikataan, klik klik, paljastuu linkin alta Lindholmin pettymys ensisijaisesti itse laulukokelaisiin kuin formaattiin. Ennustan, että saamme lukea Olli Lindholmin tuomarityöskentelystä tulevillakin tuotantokausilla ajasta ikuisuuteen. Ainakin niin kauan, kun Iltalehden koko toimitus on kirjoittamassa näitä uutisia.

Vai pitäisikö rinnalle kehittää uusi uutisformaatti, vanhanen, joissa voitaisiin aina tasaisin väliajoin palata johonkin kohua herättäneeseen uutiseen, ja naureskella kohua herättäneelle törpölle ajasta ikuisuuteen. Kenties Iltalehden koko toimituksen kehittelemä menetelmä on vain pitkällisen tuotekehittelyn tulosta?

Kaiken pahan alku ja juuri: Sony Musicin
lähettämä Mokoma-yhtyeen promolevy.

Mutta osataan sitä muuallakin. Esimerkiksi minun näyttöpäätteellä. Otin taannoin tehtäväkseni arvostella Rumba-lehteen Mokoma-yhtyeen uuden akustisen levyn Varjopuoli, numeroon 14/2011.

Se tulikin huomaamattomasti kotiinkannettuna Pop Median kirjekuoreen sujautettuna 14. lokakuuta 2011. Läpinäkyvään muovitaskuun sujautettu levy oli varusteltu väritulostimella tulostetulla kansikuvalla sekä levyn biisilistalla. Itse levyssä huomio kiinnittyi levyltä löytyvään Sony Musicin logoon, joka vei yhtä suuren tilan levyn etikettipuolesta kuin sen esittäjä ja levyn nimi.

Ei muuta kuin levy soittimeen, pitihän arvostelun olla valmiina jo seuraavan viikon maanantaiksi!

Levyn kuuntelun lomassa oli aikaa muistella menneitä ja niitä suunnattoman ihania hetkiä, joita Mokoma oli vuosien mittaan rocktoimittajassanne aiheuttanut. Ajatukset matkasivat Tuska-festivaaleille ja siihen yhteen ihanaan kesäpäivään, jolloin Mokoma oli hetken aikaa maailman paras bändi!

(Myöhemmin piti oikein tarkastaa päivämäärä Tuska-festivaalin nettisivuilta, se oli 12. heinäkuuta 2003. Kiitos tietotekniikka tästäkin tiedosta!)

Kaiken pahan alku ja juuri: Mokoma-yhtye.
Edellispäivä-, -ilta ja -yö oli sujunut sangen kosteissa merkeissä, ainakin senhetkisestä huterasta olosta päätellen. Oloa ei hirveästi helpota paahtava helle, joka nostaa tuskanhien pintaan tuplateholla. Anniskelualueen terassilla törmään sentään tuttuun kitaristiin, Toni Näykkiin. Hänen ei ole vaikea houkutella rocktoimittajaa ohrapirtelölle.

Lavalla Mokoma on juuri aloittelemassa soittojaan.

Jääkylmät tuopposet kourissamme hakeudumme terassipöydän äärelle seuraamaan päälavan touhuja. Paahtavat auringonsäteet polttavat niskaa. Otan hörpyn tuopistani. Aaahhh, miten ihanasti tuo mallasjuoma karheaa kurkunpäätä vilvoittaakaan. Panemme tupakaksi.

Ohimoita jyskyttävä päänsärky saa seurakseen Mokoman ahtojunttauksen. Yhtye kuulostaa hämmästyttävän hyvältä ja tiukalta. Pakko hakea lisää keskiolutta! Juomanlaskijana toimiva entinen Him-rumpali Pätkä Rantala hymyilee. Tämähän toimii! Kasvot kohti itää, Takatalvi... tunnelma alkaa kohota! Pakko hakea lisää keskiolutta, kylläpä kuulostaa komealta!

Kaiken pahan alku ja juuri:
Vintersemestre-yhtyeen Kirkkokyrpä-albumi.

Pätkää naurattaa! Eihän tässä ole mitään järkeä!?! Mokomanhan piti olla ihan paska! Paskanmarjat, juuri tällä hetkellä, auringon paahtaessa ja kalliin keskioluen vilvoittaessa Mokoma on maailman paras bändi! 45 minuutin ja neljän keskioluttuopin jälkeen jyskyttävästä päänsärystä ja huterasta olosta ei ole tietoakaan. Olen voittaja, olen Jumala, vittu mä tapan kaikki! *) Ja Mokoma on maailman paras bändi!

*) Tämä sanoituspätkä löytyy Vintersemestre-yhtyeen Kirkkokyrpä-levyltä.

Ja seuraavana vuonna yhtye saa huippukuntonsa tallennettua vielä levylle! Ohhoh!

Varjopuolen kuuntelun edetessä käy selvemmäksi ja selvemmäksi, että tuosta Tuskassa tajunnan räjäyttäneestä Mokomasta ei ole enää pisaraakaan jäljellä, vaikka jäsenistö on miltei sama. Miten se nyt voi olla mahdollista?

Katselen minulle postitetun poltetun cd:n etikettiä.

Kaiken pahan alku ja juuri: CBS:n julkaisema
Sleepy Sleepers-yhtyeen Metsäratio-levy.
Myöhemmin CBS:stä sikiää Sony Music Entertainment.
Sattumaako?

Sony Music.

Saatanan Sony Music.

7-vuotiaana minun parhaan kaverin nimi on Harri. Harrilla on isoveli nimeltään Jukkis. Jukkiksella on paljon kasetteja ja levyjä. Niistä paras on Sleepy Sleepersin Metsäratio. Minä tykkään levystä niin paljon, että eräänä päivänä Harri ilahduttaa minua yllätyksellä.

"Jukkis kopioi tän sulle."

Se on Sleepy Sleepersin Metsäratio C-kasetille kopioituna! Iik! Jee! Tämän on pakko olla elämäni  paras päivä! Etikettipuolelle Harri on rustannut levyn kantta mukailevan piirustuksen!

Osaan edelleen nuo kaikki kappaleet ulkoa.

Myöhemmin saan selville, että levyn on julkaissut CBS.

Kaiken pahan alku ja juuri:
Sony Musicin Epic-alamerkin julkaisema
The Fishfaces-yhtyeen Lovesongs for Hyenas-albumi.

Myöhemmin CBS:stä sikiää Sony Music Entertainment.

Saatanan Sony Music.

Vuosien varrella minulla on ollut suunnaton ilo kuunnella paljon hienoa Sony Musicin julkaisemaa säveltaidetta myös muilta suomalaisilta artisteilta, kuten The Fishfaces, Smack, Lordi, Hanoi Rocks ja Bomfunk MC's. Viime aikoina ilonaiheet ovat jääneet vähemmälle.

Teini-ikäni suosikkiartisti Eve sai lähtöpassit Sonylta heikosti radiosoittoa saaneen singlen jälkeen. Mannan valtaisalla medianäkyvyydellä hehkutettu tuliainen Yhdysvalloista oli pilattu tasapäistävällä jenkkituotannolla. Monday Boxin hehkutettu live-energia oli tipotiessään yhtyeen esikoisalbumilla. Kovassa nosteessa ollut Bloodpit sai haastatteluvalmennusta Sonylta, eikä yhtye kiinnostanut tämän jälkeen enää ketään. Martti Saarinen voitti Idolsin, mutta miehen levystä muodostui Idols-julkaisujen kaikkien aikojen suurin pannukakku. Hevisauruksen uusin levy kuulostaa voimattomalta. Hanna Pakarinen pantiin tekemään Suomi-iskelmää ja Kuorosotaan. Lordi kävi Jenkeissä tekemässä levyn, joka ei kiinnostanut ketään. Wrecking Queens teki tylsän levyn. Uniklubi vetäytyi tauolle toisen Sony Musicin julkaiseman levyn jälkeen.

Kaiken pahan alku ja juuri:
vuoden 2011 Idols-voittaja Martti Saarinen.

Sattumaako?

Ehkä näillä tapahtumilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ehkä Sony Musicilla on vain käynyt hieman onnettomammin eräiden viime aikaisten julkaisujensa kanssa. Tunnekuohu valtaa mielen. Sormet hyppivät näppäimistöllä vimmatusti. Levyarvostelu Mokoman Varjopuoli-levystä syntyy kuin itsestään. Ei vittu ei saatana. Enhän minä voi tällaista kirjoittaa.

Voinhan.

Miksi en voisi?

Onko rock'n rollissa ollut koskaan mitään sääntöjä?

Jos on, niin ainakaan minä en ole niitä laatinut - saati allekirjoittanut.

Katselen näyttöpäätteelle kirjoittamaani sepustusta. Ei vittu ei saatana. Yleensä parhaat arvosteluni ovat syntyneet lyhyessä ajassa. Tämä toinen versio syntyi kymmenessä minuutissa. Ensimmäisen hylkäsin, se oli liian pitkä.

Kaiken pahan alku ja juuri:
rocktoimittaja Nalle Österman.

Katson arvostelun loppuvinjettiä. Painan länteen osoittavaa nuolinäppäintä. Teksti pyyhkiytyy pois ruudulta. Enhän minä voi tuota kirjoittaa. Miksen? Nyt tuosta arvostelusta puuttuu jotain.

Loppuvinjetti.

Katselen ruudulla olevaa tekstiä epäuskoisena. Kirjaimet suuntaavat takaisin kohti itää. Mistä tuokin tuli?

Niin, mistä se tuli? Niin, se tuli yli 30 vuoden kokemuksella Sony Musicin äänitteistä ja yli 10 vuoden kokemuksella Mokoman julkaisuista.

Kaiken pahan alku ja juuri: Venom.
Ei ollut kyse edes siitä, oliko Varjopuoli huono vai ei. Ystävättäreni sanojen mukaan se kuulosti samalta kuin Mokoman aiemmatkin levyt. Mutta hänen mielestään Mokoma ei koskaan ole ollutkaan maailman paras bändi. Ei ollut kyse siitä, miltä levy kuulostaa. Hyvältähän se kuulostaa. Kitarat soivat heleästi ja kuulaasti, kuten akustisessa levyssä pitääkin.

Se, mikä ärsytti oli, että bändi kuulosti liian tyytyväiseltä. Kylläiseltä. Ei tarvinnut enää haastaa itseään ja kuulijoitaan, vähempikin riittää. Eihän niitä sovituksia tarvitse miettiä, riittää kun kaivaa akustiset komerosta ja vetää biisit samoin tavoin kuin sähköisesti. Pääasia on, että kaikilla on kivaa ja hyvä meininki.

Missä on Venom?

Ei ainakaan tällä levyllä. Venomin tilalla olikin Mamba. Huomasin voivani pahoin. Sitten tulin surulliseksi. Sitten tulin vihaiseksi. Joten päätin antaa yhtyeelle sekä sen levy-yhtiölle mojovan potkun perseelle.

Herätys!

Skarpatkaa!

Kaiken pahan alku ja juuri:
Mamba-yhtyeen Tero Vaara.

Jokainen, joka on kuunnellut metallia vähän pidempään tietää ja muistaa, mitä sell-out on metallipiireissä tarkoittanut.

Kun pienelle riippumattomalle levymerkille aiemmin levyttänyt bändi päätyy isolle yhtiölle. Näin näytti kaikista merkeistä päätellen käyneen myös Mokomalle. Ison levy-yhtiön logo levyllä, jonka sisältö on latistettua ankeutta kaupallisille radioaalloille.

Venomin tilalle on luikerrellut Mamba.

Miten moiseen naimakauppaan oltiin päädytty?

Siitä arvosteluni kertoi. Tai miten se olisi voinut tapahtua.

Se on kaunis ja upea tarina. Koin kirjoittavani jotain hyvinkin ainutlaatuista. Sanataidetta. Se oli ihanaa. Rakastelua näppäimistöllä. Pieniä kirjaimia perätysten kuvaruudulla tanssimassa kuin keijukaiset. Ihania söpöjä kirjaimia. Jotka perätysten muodostivat pienen tarinan.


Ihan kuin mikä tahansa muu levyarvostelu.


Ei muuta kun arvostelu sähköpostin liitetiedostoksi ja Rumbaan. Keskiviikkona 2. marraskuuta 2011, pari päivää ennen arvostelun julkaisua Rumbassa postiluukusta tipahtaa kuori. Sen sisältä löytyy Varjopuoli-levyn myyntiversio.

Myyntiversiossa on Sakaran logo.

Sillä lailla. Turha enää rykiä, kun paska on jo housuissa. Ilmeisesti se on ollut täysin yhtyeen oma valinta olla mieluummin Mamba kuin Venom. Ohhoh! Vaan mistäs tuon olisi tiennyt, jos ja kun promolevyt sekä levyn tiedotteet on varustettu Sony Musicin logoilla. Avaan Facebookiin keskusteluketjun. Ensin se naurattaa, sitten se itkettää, sitten se vihastuttaa, sitten se vituttaa.

Tämäkin kuva löytyy Googlesta hakusanalla "asiavirhe".
Minuakin vituttaa. Levyarvosteluun oli käärmeen lailla kiemurrellut asiavirhe.

Sellaista sattuu. Päätyessäni antamaan potkut niin Mokoman kuin Sony Musicin persauksille annoin samalla sellaisen myös itselleni. Minunkin täytyy skarpata. Kirjoittaa vielä terävämpiä arvosteluja. Varmistua vielä paremmin, ettei niihin etsiydy asiavirheitä.

Kaiken pahan alku ja juuri: Lauri Tähkä.
Muulloin voi joutua naurunalaiseksi.

Se on sellaista.

Se on vain rock'n rollia.

Seuraavan viikon ajan lohduttaudun Lauri Tähkän haastattelulausunnoilla. Hän muistuttaa niin MTV3:n kuin Länsiväylän haastattelijoita ja lukijoita siitä, että on hyvä, jos kriitikot eivät tykkää, sillä silloin levyt myy.

Toivottavasti Sony Musicissa ja Mokomassa ollaan iloisia edes siitä.

Kaiken hyvän alku ja juuri:
Happoradio-yhtyeen Aki Tykki.

Maanantaina 14. marraskuuta Happoradion pääjehu Aki Tykki julkaisee blogin. Hän muistaa mainita nimeltä myös rocktoimittajanne. Se tekee minut iloiseksi. Aki Tykki on tehnyt minut iloiseksi myös joskus ennenkin. Silloinkin, kun olin kyllästynyt kirjoittamiseen ja ryyppäsin kuin sieni. Niissä keskariräkälöissä elämääni toi välillä lohtua Aki Tykki, Happoradion säveltäjä ja laulaja. Kun olin aikani miettinyt, kuka tuon Che Guevaran oikein laulaa, päädyin kerran tuopinhakureissullani katsomaan jukeboksiin.

Esittäjä oli Happoradio, julkaisija Sony Music.

Sattumaako?

Musiikillaan Aki Tykki antoi minun turhaan, onnettomaan ja tyhjään elämään lohtua, toivoa sekä sisältöä.
Kaiken hyvän alku ja juuri: Sony Music.

Aki Tykki on kehunsa ansainnut.

Niin myös Sony Music. Niin myös Mokoma.

Ehkä joskus myös minä.

Minä olen kantanut vuosikausia erästä Tuomari Nurmion haastattelulausahdusta mielessäni, se kuuluu näin: "Jos joskus tuntuu siltä, ettet pysty yhtä kovaan suoritukseen kuin joskus ennen, tee sitten huonompaa. Pääasia, ettet lopeta tekemistä."

Kriitikkonakin kirjoittavan rocktoimittajan tehtävä ei ole aina kehua. Välillä joutuu myös sanomaan ikävämmin. Se, mitä kirjoitin Mokomasta kuukausi sitten, ei olisi onnistunut 16-vuotiaan, 26-vuotiaan eikä vielä 36-vuotiaan elämänkokemuksella ja tietotaidolla. Se onnistui vasta nyt, 38-vuotiaana.

Kaiken hyvän alku ja juuri:
Mokoma-yhtyeen Kurimus-levy.

Pitäisikö minun pyytää anteeksi? Siinä tapauksessa mitä minun pitäisi pyytää anteeksi? Sitä, että olen kirjoittanut jonkun mielestä henkilökohtaisuuksiin menevää tekstiä? Sitä, että olen kirjoittanut muustakin kuin levyn musiikillisesta sisällöstä? Sitä, että kirjoitin jotain erilaista mihin on suomalaisessa rock-konsensuksessa totuttu? Sitä, että Mokoma on julkaissut huonon levyn? Sitä, että levy-yhtiö promotoi jakelemaansa levyä omana julkaisunaan?

Pitäisikö minun pyytää anteeksi mielipiteitäni ja näkemyksiäni? Sitä, että olen tyhmä, kun en suomalaista rock-konsensusta ymmärrä?

Sitä, että olen syntynyt?

Ehkä joku voisi kertoa ne oikeat mielipiteet ja näkemykset suomalaisessa rock-konsensuksessa, niin osaisin noudattaa niitä vastaisuudessa. Jotta voisin leikkiä vanhempaa ja viisaampaa.


Ilman muuta voin pyytää anteeksi. Heti, kun levy-yhtiö pyytää anteeksi markkinointinsa asiavirheitä. Heti, kun Mokoma-yhtye pyytää anteeksi huonoa levyään. Heti, kun suomalainen rock-konsensus pyytää anteeksi latistavaa toimintaansa. Heti, kun saan tarkat säännöt ja ohjeet, millaisen oikeaoppisen levyarvostelun tulee olla. Heti, kun minulta pyydetään anteeksi työstäni seuranneita henkilökohtaisuuksia.

Kaiken hyvän ja pahan alku ja juuri: vastasyntynyt vauva.
Tällaisia anteeksipyyntöjä en odota kuulevani.

Siispä pyydän anteeksi syntymääni.

Se oli lähellä, että näin ei olisi käynyt.

Minä väännän tämän nyt rautalangasta jälleen kerran, yksinkertaistaen tahallani nämä prosessit ponttini selventämiseksi.

A) Yhtye äänittää levyn - ja ajattelee sen olevan parasta ikinä.

B) Levy-yhtiö (tai sen jakelija) on haltioissaan ja kertoo sen olevan artistille parasta ikinä. Siitähän heille maksetaan.
C) Levy-yhtiö (tai sen jakelija) lähettää levyä medioihin, toivoen saavansa sille maksimaalisen paljon näkyvyyttä, jotta levy kävisi kaupaksi.

Printtimedia saa levyn ja päättää joko kirjoittaa tai olla kirjoittamatta siitä.

Ja nyt ollaan asian ytimessä: mikä on printtimediaan kirjoittavan toimittajan funktio tässä yhtälössä?

Tämäkin kuva löytyy Googlesta
hakusanoilla "hyvä jätkä".

A) Nuolla artistin peppua ja olla hyvä jätkä kirjoittamalla ihan jees-henkisen arvostelun?
Jaahans, Karjalan kunnailta ponnistava metallijyrä Mokoma on käynyt purkittamassa uuden äänilevyn. Mukavata mukavata mukavata. Nämä viisi lappeenrantalaista veijaria on opittu tuntemaan suomeksi laulavana raisuna raskasmetallipumppuna, jossa armaaseen äidinkieleemme yhdistyvät välillä niin melodiat kuin raisu tappomättö grindcoren ja death metallin ahtojunttavesiltä.
Nyt nämä salskeat sankarit ovat tehneet uransa ehkä rohkeimman siirron käymällä studiossa äänittämässä tukun vanhoja iskusävelmiään akustisesti! Olisiko tällaista kukaan voinut hurjimmissakaan kuvitelmissaan odotella näiltä ärhäkän tulivoiman mestareilta?
Varjopuoli esittelee nyt Mokoman tunteellisen ja herkemmän puolen, joku voisi kutsua sitä jopa feminiiniseksi. Onko näistä miehistä tullut vanhetessaan metroseksuaaleja? Y.U.P.:sta tuttu Jarkko Martikainen on tuottajan ominaisuudessa hääriessään loihtinut levylle leppoisan seesteisen tunnelman. Voidaan olettaa, että näitä tulkintoja tullaan soittamaan vielä lukemattomat kerrat eri leirinuotioilla ja rippikouluissa ympäri maan. Hyvä!
NALLE ÖSTERMAN

Arvosana: 3-4 tähteä (riippuen siitä, kuinka monta juomalappua haluan seuraavissa juomingeissa)

Lopputulos: 1062 merkkiä, virheiden määrä nolla

Tämäkin kuva löytyy Googlesta
hakusanalla "naminami".

B) Nuolla levy-yhtiön peppua ja vastaanottaa kutsuja pikkujouluihin ja muihin pippaloihin kirjoittamalla kivan mainoshenkisen naminami-arvostelun levy-yhtiön (tai sen jakelijan) hengentuotteesta?
Wuhuu! Jabadabaduu! Hölökynkölökyn! Skädäm! Shaba! Käpäytys!
Kyllä meitin nyt sitten kelpaa. Sony Musicin suurella viisaudella ja isällisen ohjaavalla kädellä raskaana ja rajuna metallijyränä tunnettu lappeenrantalainen Mokoma on saatettu studioon tekemään jotain, mitä vain Metallican kaltaiset suuret gigantit ovat uskaltautuneet heitä ennen.
Kyllä, arvaatte aivan oikein, Suomi on vihdoin saanut upean akustisen levyn oman maan metallisankareilta Mokomalta!
Rohkeuden puutteesta ei näitä komeita herrasmiehiä voi ainakaan syyttää: yhtye ei ole yrittänyt loihtia nakkisormillaan mitään uutta ja ainutlaatuista, vaan on tehnyt jotain oikeasti rohkeaa ja merkittävää - eli loihtinut tukun vanhoja klassikoitaan ja iskusävelmiään akustiseen muottiin!
Toivottavasti tämä urotyö vie Mokoman vihdoin suuremman yleisön tietoisuuteen, nämä raskaan työn raatajat ovat sen ansainneet. Kuuluuko kiitos tästä sitten Sony Musicille, jonka logolla tämä lehden toimitukseen saapunut kappale on varustettu, aiemminhan Mokoman julkaisut ovat ilmestyneet yhtyeen oman Sakara-yhtiön kautta? Jos kuuluu, on Sony tehnyt loistavaa työtä artistinsa eteen saattamalla sen vihdoin suuremmillekin ääni- ja radioaalloille.
Wuhuu! Jabadabaduu! Hölökynkölökyn! Skädäm! Shaba! Käpäytys!
NALLE ÖSTERMAN
Arvosana: 4-5 tähteä (riippuen siitä, kuinka monta juomalappua haluan seuraavissa juomingeissa)

Lopputulos: 1273 merkkiä, virheiden määrä nolla

Tämäkin kuva löytyy Googlesta
hakusanalla "lukija".

C) Nuolla lukijan peppua - joka lehden ostajana ja lukijana maksaa viime kädessä toimittajan toimeentulon - kirjoittamalla mahdollisimman viihdyttävän kuvauksen levyn sisällöstä, joka houkuttelee lukijan kuuntelemaan ja/tai hankkimaan levyn ja sitä kautta arvioimaan arvostelun paikkaansapitävyys.
(Kuuntele Mokoman Varjopuoli-levyn Rumba-lehden arvostelu täältä rocktoimittajan itsensä lukemana!)

Lopputulos: 1264 merkkiä, virheiden määrä yksi
Miten on: jos artisti on tehnyt laiskan ja omaa tasoaan heikomman levyn, eikö hänen kuulu tietää siitä? Halutaanko rock-konsensusta vai hyvää musiikkia?

Joku vihjaisi joskus, että pitäisi ajatella mitä kirjoittaa. Toki sekin on mahdollista. Minulla on kokemusta myös siitä. Kun piti yrittää olla mahdollisimman poliittisesti korrekti, ettei vahingossakaan ärsyttäisi ketään. Se johti siihen, että olin täysin hukassa kirjoittamisen kanssa. Se johti siihen, ettei kukaan lukenut lukemiani artikkeleita. Se johti siihen, että ketään ei kiinnostanut. Se johti siihen, ettei minua enää kiinnostanut. Se johti siihen, että ajattelin lopettaa kirjoittamisen kokonaan.


Ajattelenko mitä sanon vai sanonko mitä ajattelen?

Jos suomalainen rock-konsensus haluaa todellakin lukea artikkeleita ja arvosteluja, jotka ovat latteita, nihkeitä, tylsiä, tunteettomia, sisällöttömiä ja sieluttomia, olen työni tehnyt. Silloin on aika kiittää ja sanoa hyvästi. Se oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti.

Tämäkin kuva löytyy Googlesta
hakusanalla "sanataiteilija".

Viimeistään silloin todistetaan suomalaisen rock-kulttuurin ja rock-kirjoittamisen kuolemaa. Onko artisteilla sitten mukavaa, kun heistä ei enää kirjoiteta tunteella? Onko levy-yhtiöistä sitten enää hauskaa, kun ketään ei enää kiinnosta? Onko lukijoilla enää kivaa, kun heille kirjoitetaan tylsiä juttuja?

Te äänitätte ja tuotatte viihdettä säveltaiteella, minä kirjoitan ja tuotan viihdettä sanataiteella. Te saatte palkkanne tuottamistanne sävelistä, minä tuottamistani sanoista.

Poika, kuka sun liksas maksaa?


Minun mielestä latistava tasapäistäminen tuntuu tekevän nykymusiikista sielutonta. Siksi ei ole ihme, jos uudet levyt eivät enää myy. Ja kun levy-yhtiöt ujuttavat lonkeronsa myös siihen, miten ketkä saavat esitellä heidän artistinsa, ei ole ihme, miten musalehdet Suomessa ovat tänä päivänä täynnä epäkiinnostavia artikkeleita artisteista, joista lukeminen ei saa kiinnostumaan kyseisen artistin hengentuotteesta, pikemminkin päinvastoin.


Mutta toki, jos Mokoma haluaa Venomin sijasta olla Mamba, heillä on täysi oikeus siihen. Aivan kuten minulla on täysi oikeus olla tykkäämättä siitä. Ja aivan kuten Sony Musicilla on täysi oikeus julkaista huolellisesti viimeisteltyjä ja puleerattuja tuotteita, on minulla oikeus olla tykkäämättä niistä.

Onhan?

tiistai 8. marraskuuta 2011

Väliaikatiedote, 8. marraskuuta 2011

Pahoittelen uuden blogin viivästystä niiltä, jotka sellaista minulta ovat odottaneet. Uutta blogia pukkaa... vaan ei vielä. On pitänyt tehdä niitä oikeita töitäkin. Eli niitä, mistä maksetaan rahaa. Niiden joukossa ovat seisseet jutut muun muassa Waltarin Kärtsystä, Idolsista, Studio Killeristä, Conquestista, Wellu Rowaltzista ja Retropopista eri medioihin.

Muun muassa.

Viikon verran minua on nyt mietityttänyt, ahdistanut ja harmittanut eräs asia. Siitä en ole vielä ehtinyt kirjoittaa. Siitä kirjoitan nyt.

Peräst' kuuluu.
Gadgetissa oli virhe