sunnuntai 13. lokakuuta 2013

25 vuotta rocktoimittajana – mitä seuraavaksi?

Ravintoloitsija Sacha Remling, Candlemass-yhtyeen
laulaja Messiah Marcolin ja rocktoimittaja Nalle
Österman Helsingin Lepakossa 4. helmikuuta 1989.

Tänä vuonna 2013 on kulunut 25 vuotta siitä, kun ensi kertaa kirjoitin omalla nimelläni jutun suomalaiseen mediaan, tässä tapauksessa musiikkilehti Rumbaan.

Tuosta 15-vuotiaana pikkupoikana kirjoittamastani jutusta olen saanut nähdä ja kokea melkoisen mullistuksen mediakentällä monessakin suhteessa.

Kun kirjoittelin ensimmäisiä juttujani isäni kirjoituskoneella en olisi ikimaailmassa osannut kuvitella tiedon kulkevan tulevaisuudessa sähköisiä kanavia pitkin.

Vuonna 1988 minun piti naputella tarinani kirjoituskoneella paperille ja kiikuttaa nuo paperit lehden toimitukseen, missä ne ladottiin painovalmiiksi sanomalehtipainoa varten.

Melkoista edistystä oli, kun markkinoille ilmestyivät sellaiset tietokoneet, jotka mahdollistivat tekstien kirjoittamisen näyttöpäätteelle, jolloin ei tarvinnut käsin saksia, leikellä, liimata ja kopioida tekstejä uuteen muotoon, vaan ne pystyi muokkaamaan jo ruudulla.

Todellista edistystä oli, kun ei enää tarvinnut kiikuttaa kirjoituksiaan disketillä toimitukseen, vaan ne pystyi siirtämään verkon välityksellä omalta työpisteeltä toimitukseen.

Internet.

Verkko on mullistanut oman maailmani kirjoittajana monellakin tapaa.

Itse en aio liittyä siihen itkukuoroon, joka murehtii töiden ehtymistä ja paperilehtien kuolemaa. Minulle verkko on merkinnyt uusia tapoja luoda sisältöjä sekä löytää ja jakaa tietoa.

Paperilehtiin verrattuna verkon hyödyt ovat kiistattomat. Uutiset ja tarinat liikkuvat sekunneissa verkon valtateillä jähmeisiin, vanhanaikaisiin ja palstatilaltaan rajoittuneisiin paperilehtiin verrattuna.

En olisi todellakaan voinut 15-vuotiaana pojannulikkana kuvitella, että reilut 20 vuotta myöhemmin julkaisisin jossakin Rumba-lehden verkkosivuilla tekstejä, joiden pohjalta koostettaisiin myöhemmin kirja nimeltään Härmägeddön - vuoteni suomirockissa (Like, 2011).

Olen siis äärimmäisen kiitollinen tekniikasta ja internetistä, joka on tehnyt työstäni inspiroituneempaa, inspiroivempaa ja parempaa.

Mutta, kuten lehtiinkin on painettu, on tekninen kehitys tuonut mukanaan uusia uhkia. Kun vanhoja lehtiä lakkautetaan ja paperilehtien lukijakanta hiipuu, on se aiheuttanut ankeampia taloudellisia aikoja yhä useammalle kirjoittajalle.

Kirjoituspalkkiot pienenevät samalla kuin työmäärä lisääntyy.

Se on hankala yhtälö.

Tällä kirjoituksella yritän ratkaista tämän visaisen dilemman omalta osaltani kertomalla suunnitelmistani.

Kuten kirjoitin, on verkko tuonut elämääni paljon hyvää mukanaan.

Tämän kaiken hyvän olen yrittänyt jakaa lukijoilleni parhaani mukaan sellaisilla tavoilla, jotka toivoni mukaan ovat antaneet teille – arvon lukijat – persoonallisia ja ainutlaatuisia lukuelämyksiä sekä -kokemuksia.

Härmägeddönin kansi on hieno.
Niitä haluan yrittää tarjota teille jatkossakin.

Siksi olen päättänyt liittyä muutamaan joukkorahoitusyhteisöön mahdollistaakseni työni jatkuvuuden.

En velvoita yhtäkään henkilöä edelleenkään maksamaan minulle mitään kirjoituksistani tai töistäni, tuen on tarkoitus ainoastaan mahdollistaa säännölliset päivitykset blogeissani.

Yksinkertaistettuna: Jos ei tule fyrkkaa, ei tule tekstiä eikä blogipäivityksiä, koska pitää yrittää taikoa fyrkkaa jostakin muualta.

(Esimerkiksi Jyrki Katainen, Pekka Himanen sekä nimikaimani Björn Wahlroos eivät valitettavasti kuulu ystäväpiiriini ja tukijoukkoihini.)

Tätä kehitystä ei pidä nähdä yksinomaan negatiivisena.

Taloudellinen tuki mahdollistaa nimittäin myös tilaustyöt teiltä, arvon lukijat!

Jos nyt esimerkiksi joku haluaisi nähdä ja lukea bloggauksen minulta esimerkiksi Mamban, Chisun tai vaikkapa Matti Nykäsen keikalta, on sellainen mahdollista tilata yksittäisellä isommalla lahjoituksella tai useammalla pienellä.

Mitä sillä rahalla sitten saa?

No, jonkinlaista osviittaa antaa tänään perustettu uusi blogini, joka kulkee nimellä Härmägeddön II - Burning Turku.

Kuten nimestä voi päätellä, on se jatkumoa Härmägeddön-kirjalle, joka sai aikoinaan loistavia arvosteluja muun muassa Imperiumissa ja Helsingin Sanomissa sekä niiden vastapainoksi täydellisen lyttäyksen muun muassa Satakunnan Kansassa.

No, olen vuosien mittaan tottunut siihen, että kirjoitukseni jakavat mielipiteitä.

Aikoinaan minulla sikisi unelma Härmägeddön-trilogiasta. Koska sellainen ei synny itsestään, täytyy sellainen kirjoittaa.

Härmistä kirjoittaessani minulla oli n. 17 000 euron pesämuna, joka tuli eron seurauksena, kun yhteinen asunto piti myydä. Tuo raha mahdollisti kirjoittamisen, koska ei tarvinnut murehtia taloudesta.

Sellaisia rahoja ei ole nyt näköpiirissä eikä enää tilillä. Siksi täytyy keksiä jotain muuta ja uutta.

Olympus LS-20M -digi-
tallentimesta löytyi
puutteita.

Ensimmäiset rumbablogini sisälsivät tekstiä ja vaihtelevan tasoisia valokuvia. Vuosien ajan yritin löytää pienikokoisen videokameran, jolla saisin taltioitua riittävän hyvätasoisia ääni- ja kuvatallenteita keikoilta tekstieni oheen.

(Yksi ensimmäisiä tekemiäni taltiointeja on tämä Nokia N95 -kännykameralla kuvattu pätkä Tavastialta Hanoi Rocksin keikalta vuodelta 2007.)

Koska riittävän hyvätasoisia kamerakännyköitä ei löytynyt, piti tyytyä bloggausten yhteydessä valokuviin.

Luulin löytäneeni kelpo kumppanin reilu vuosi sitten Stockmannin Hulluilta päiviltä 199 eurolla Olympus LS-20M -tallentimen muodossa, jolla sain korkeatasoista ääntä ja Full HD -kuvaa taskukoossa.

(Tältä HIM näytti ja kuulosti Turun Klubilla 26. joulukuuta 2012 Olympus LS-20M -digitallentimeni äänittämänä.)

Iloni oli ennenaikaista.

Väenpaljoudessa kuvatessa inhottavaksi ongelmaksi muodostui se, että kuvauskohdetta oli mahdoton nähdä ruudulta kuvaustilanteessa. Toinen yhtä lailla ikävä ongelma oli se, että välillä äänenpaineen piikit löivät äänen ruvelle, vaikka olisi miten säätänyt äänitystasot kohdalleen.

Olin jälleen lähtöpisteessä.

Nokian superkännykkä 808 PureView
41 megapikselin superkameralla.

Reilu vuosi sitten sain lukea Nokian uudesta superkännykästä PureView 808:sta, jolla piti saada huippulaatuista kuvaa ja ääntä. Aika nopeasti malli kuitenkin katosi uudempien Lumioiden tieltä.

Kun vanha kännykkäni alkoi piiputtamaan, jouduin pakosta etsimään sille korvaajan. Eri vaihtoehtoja tutkailtuani paikansin elokuussa 2013 Salosta (!) muutaman uutuudenkarhean PureView:n tarjoushintaan 299 euroa.

Lähdin Saloon seuraavana päivänä.

Kun nyt olen tällä leikkikalulla leikkinyt parisen kuukautta olen havainnut, että ihan kelpo jälkeä tällä vekottimella saa. Ei se nyt täydellistä ole, mutta parasta, mitä markkinoilla on tällä hetkellä tarjolla.

(Tältä Finlanders näytti ja kuulosti Viking Gracella 7. lokakuuta 2013 Nokia 808 PureView'llä taltioituna.)

Näistä lähtökohdista rakensin tänään esimerkinomaisesti blogipäivityksen Jonna Tervomaan eiliseltä keikalta Turun Klubilta Härmägeddön II - Burning Turku -blogiini. Se muodostuu reilussa tunnissa kirjoitetusta tajunnanvirrasta sekä viidestä videoleikkeestä. Tämä suuresti rakastamani tekniikka mahdollistaa vihdoin tämänkin!

Sue-lehden toimituspäällikkö Ari Väntänen ja rocktoimittaja
Nalle Österman Turun Ruisrockissa kesällä 2013.

Jos ja kun taltioidaan eläviä musiikkiesityksiä verkkoon, täytyy laadun olla parasta mahdollista. Nyt olen löytänyt taskukokoon mahtuvan laitteiston, joka täyttää omat laatustandardini tässä kontekstissa. Verkko on kuitenkin täynnä videoita keikoilta, jotka ovat katselu- ja/tai kuuntelukelvottomia. Itse haluan tarjota jotakin parempaa.

Toivottavasti tämä on vasta alkusoittoa.

Jatkoa on siis luvassa, mikäli kysyntää löytyy - eli taloudellista tukea. Kokemuksesta kun tiedän, että tätä työtä on huomattavasti vaikeampi tehdä ilman rahaa.

Tulen kertomaan eri yhteisörahoitusmalleistani kohta lisää, mutta tämä toimikoon alustuksena ensi hätään.

Saa jakaa ja kommentoida.

Suomen Turussa sunnuntaina 13. lokakuuta 2013,

Björn "Nalle" Österman


sunnuntai 29. syyskuuta 2013

PMMP palaa – mutta miksi?

"Nalle pääsi Seiskaan  katso kuva!" (Seiska, 5.9.2013)
Kirjoitin Suomen suosituimpiin popyhtyeisiin kuuluvasta PMMP:stä kuukausi sitten tähän blogiini.

Suomen suosituimpiin popyhtyeisiin kuuluva PMMP ilmoitti toukokuun puolivälissä lopettavansa uransa "määrittelemättömäksi ajaksi", mutta tekevänsä sitä ennen jäähyväiskiertueen, joka huipentuisi viimeiseen keikkaan Helsingin Jäähallissa.

Koska yhtyeen ilmoitus herätti minussa rutkasti ajatuksia, päätin kirjoittaa aiheesta kirjoituksen, joka julkaistiin keskiviikkona 28. elokuuta 2013.

Kirjoitus on luettu tähän mennessä yli 14 000 kertaa, eli noin kahden jäähallillisen yleisömäärän verran.

Tekstiä ruodittiin eri asiayhteyksissä jonkin verran, muun muassa musiikkilehti Rumbassa ja suomalaisten musiikkialan ammattilaisten Kuka Mitä Häh -foorumilla Facebookissa. Klikatkaa linkkejä jos kiinnostaa. Pääsin jopa Seiskaan!

Tarkkanäköinen lukija kenties huomasi ja ymmärsi, ettei kyseessä ollut pelkästään PMMP:stä vaan ylipäätään siitä rockretoriikasta, jonka avulla kuluttaja saadaan löysäämään kukkaronnyörejään artistille maksimaalisesti – jokseenkin arveluttavin keinoin.

25 vuotta kestäneellä urallani suomalaisena rocktoimittajana olen kuullut jäähyväiskiertueista monenmoista kertaa niin Suomessa kuin maailmalla. Äkkiseltään tulevat mieleen Ozzy Osbournen "No more tours" -rundi ja sitä seurannut "Retirement sucks" -kiertue. Amerikkalainen Kiss lähti jäähyväiskiertueelle jo vuonna 2000 – ja kiertää edelleen.

Suomalaisista artisteista mieleen tulee ensimmäisenä Hector, joka on tehnyt jäähyväiskiertueen ja paluun esiintymislavoille jo kolme kertaa.

Tähän rockretoriikkaan näyttävät Rumban haastattelemat suomalaiset musiikkialan ammattilaiset jo niin turtuneen, etteivät näe mitään kummallista käytetyistä sanavalinnoista.

– Eihän bändiä voi syyttää siitä, että se osaa markkinoida kiertuettaan. Kyllä menestyvä muusikko saa Suomessakin tienata, totesi Voicen Jussi Mäntysaari Rumballe

– Määrittelemättömän pituinen tauko on rockretoriikassa mielestäni sama kuin palaamme varmasti vielä. Silloin tässä olisi epäeettisyyden makua, jos yhtye jo nyt tietäisi, milloin se aikoo aktivoitua uudelleen, YleX:n ohjelmapäällikkö Tomi Saarinen muotoili Rumban haastattelussa.

Näidenkin Rumba-lehden haastattelemien musiikkialan ammattilaisten mielestä ei ole siis kyse muusta kuin tehokkaasta markkinointikampanjasta. No, ainakin se on tehokas taikatemppu, jolla kuluttajan rahat taiotaan onnistuneen retoriikan avullla musiikkiteollisuuden kirstuun.

Vaikka en itse voi sietää PMMP:n musiikkia, olen kokenut heidät luoviksi, rohkeiksi ja ennakkoluulottomiksi visionääreiksi, jotka eivät halua sulautua massaan vaain pyrkivät toteuttamaan itseään poikkitaiteellisemmin.

Vaan, kun yhtye päätyy markkinoimaan "viimeisiä keikkojaan" arveluttavan "määrittelemätön tauko" -hokeman varjolla, on se kaikkea muuta kuin luovaa.

Se on latteaa ja ankeaa.

Olisin odottanut PMMP:n olevan kekseliäämpi ja teatraalisempi varsinkin, kun yhtyeen toinen laulusolisti Paula Vesala opiskelee dramaturgiksi Teatterikorkeakoulussa.

Miksi sitten PMMP palaisi määrittelemättömältä tauoltaan? Mikä saa rocktoimittajan väittämään moista?

Tuossa muutama päivä sitten tartuin kitaraan. Näppäilin siitä muutamia ääniä peräjälkeen, jotka kuulostivat oikein hyvältä. Siinä määrin hyvältä, että olisin voinut kuvitella laittavani vuonna 2002 kuoppaamani Gandalf-yhtyeen jälleen pystyyn ja levyttämään nuo laulut.

Sitten tajusin, ettei se ole välttämättä järkevää, ellen halua heittää vähiä rahojani kankkulan kaivoon sellaisella yhtyeellä, jonka herättämä kiinnostus on korkeintaan marginaalista. Ehkä nautinnollisempaa on näppäillä pieniä lauluja kotisohvalla omaksi ilokseen ja nautiskella niistä.

PMMP:n tilanne on toista maata. He ovat pusertaneet 10 vuodessa seitsemän albumia, satoja tuhansia kilometrejä ja satoja keikkoja, Ei ihme, jos takki tuntuu tyhjältä. Ei ihme, jos yhtyeen hovisäveltäjän Jori Sjöroosin ideat tuntuvat tyrehtyneen.

Vaan, kun jonakin päivänä Sjöroos löytää käyttämistään soittimista jälleen oikeat sävelet, on yhtyeellä yleisö, markkinat ja koneisto valmiina odottamassa PMMP:n voitokasta paluuta keikkalavoille ja levytysstudioon.

Sillä kyllähän niitä lauluja tulee, vaikkei nyt välttämättä tunnu siltä.

Tuolloin PMMP:n jäsenet joutuvat tekemään päätöksen, palatako lavoille vai ei.

Itse olen jo varma, että palaa.

Heille on kannattavampaa nousta sohvalta hurraavan yleisömassan eteen kuin jäädä neljän seinän sisään soittamaan lauluja itselleen.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Uskoisiko tätä? Kuulkaas enot – PMMP ei lopetakaan uraansa!

PMMP jättää jäähyväiset 27. lokakuuta 2013 vai jättääkö?

Kaunistelematon totuus jäähyväiskeikoista ja "määrittelemättömistä" tauoista.


Toukokuun puolivälissä verkossa alkoi kiertää huhu, jonka mukaan Suomen suosituimpiin popyhtyeisiin kuuluva PMMP olisi lopettamassa toimintansa.

Huhut lähtivät liikkeelle sunnuntaina 12. toukokuuta 2013 Radio Suomipopin vahingossa liian aikaisin julkistamasta tiedotteesta, jonka asema poisti vaivihkaa verkkosivuiltaan muutamaa tuntia myöhemmin.

Vahinko oli jo ehtinyt tapahtua, kun Radio Iskelmän Antti Granlund oli ehtinyt ottaa Twitteriin kuvakaappauksen kirjoitusvirheitä vilisevästä tiedotteesta.

Inhimillisen huolimattomuuden seurauksena seuraavalle päivälle (13.5.2013) päivätty Suomipopin skuuppi oli jo ehtinyt kuivua kasaan, kun useat muut mediat olivat jo poimineet arvokkaat klikkaukset ennen Suomipopia.

No, seuraavana päivänä saatiin sitten vihdoin virallinen vahvistus, että "PMMP päättää kymmenen vuotta kestäneen uransa mittavaan kiertueeseen ensi lokakuussa. Syksyn kiertueen ajat ja paikat ilmoitetaan myöhemmin. Ennen syksyn kiertuetta yhtye kiertää tiiviisti koko kesän ajan", kuten radiokanava YleX referoi aihetta myöhemmin verkkosivuillaan.

Kymmenen vuoden matkanteon jälkeen tuntuu, että täytyy pysähtyä miettimään ollaanko oikeastaan tämän bändin kanssa jo päästy perille. Olisi kauheaa rutinoitua tai tyytyä toistamaan jotakin vanhaa. Jos joskus taas alkaakin tuntua siltä, että PMMP voisi jatkaa, niin sitten jatketaan. Koko porukka on kasvanut tiiviisti yhteen, ja yhteishenki on mielettömän hyvä. Kesän ja syksyn keikoista tulee parempia kuin koskaan, tiivisti PMMP:n toinen laulusolisti Paula Vesala tiedotteessa.

Helsingin Suomenlinnassa antamassaan videohaastattelussa Suomipopille PMMP ja Vesala jatkoivat aiheesta lisää.

Me jäädään tauolle, eikä oikein tiedetä tullaanko me sieltä takasin vai tullaanko sit kuitenkin. Mut kuitenkin jäädään vähän lomalle tästä PMMP-touhusta vähäksi aikaa. Tai pitkäksi aikaa, Vesala muotoili.

PMMP:n diggarit ja fanit olivat syystäkin pettyneitä, heidän yrittäessä koko kesän ajan todistaa suosikkiyhtyeensä elävänä lavalla mahdollisimman monta kertaa.

PMMP:n viimeisen keikan ennakkoliput menevät kuin kuumille
kiville. Hanki äkkiä omasi ennen kuin loppuvat kesken!
Niitä tilaisuuksiahan sitten riitti.

Kesäksi 2013 PMMP:lle oli 1.6.-16.8.2013 väliselle ajalle saatu myytyä peräti 29 esiintymistä 77 päivään, eli keikkaa pukkasi miltei joka toinen päivä kesäkuusta elokuun puoliväliin.

Kysyntä on ollut siis kovaa niin yleisön ja festivaalijärjestäjien kuin median keskuudessa. Koska PMMP:lle on varmasti ollut päivänselvää, mikä aihe puhuttelee toimittajia kyllästymiseen saakka enemmän kuin mikään muu, päätti yhtye siis kieltäytyä haastatteluista tykkänään.

Täten yhtyeen levy-yhtiö Sony Music ilmoitti 28. kesäkuuta 2013 päivätyssä tiedotteessaan, että "PMMP ei tee kesän aikana lainkaan haastatteluita".

Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa siis sitä, että levy-yhtiötä ja sen tiedottajia on turha vaivata haastattelupyynnöillä – sellaisia ei yhtyeeltä tipu.

Se on varmasti ollut fiksu veto.

Sen sijaan, että mediasta saataisiin kyllästymiseen saakka lukea perusteluja "uran lopettamiselle", voidaan lukijoille tarjota nyt hurmioituneita keikkareportaaseja "jäähyväiskiertueelta", mistä nämä esimerkit tämän kesän Ruisrockista käyvät hyvänä esimerkkinä: Iltalehti, Ilta-Sanomat, Helsingin Sanomat, YleX ja vielä toinen mokoma Ylex:n verkkosivuilta.

Tämähän ei tietystikään koskenut valtakunnan suurinta sanomalehteä Helsingin Sanomia, jonka keskustoimituksen kehityspäällikkö Ville Blåfield pääsi oikein hyppäämään yhtyeen keikkabussiin HS:n Kuukausiliitteessä elokuussa julkaistussa, sinänsä ansiokkaassa artikkelissa, jonka tapahtumat sijoittuivat heinäkuun puolenvälin tunnelmiin Lahteen, Jyväskylään, Lappeenrantaan ja Joensuun Ilosaarirockiin.

Se siitä levy-yhtiön tiedotteesta.

Mutta tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun PMMP syöttää yleisölleen pajunköyttä

Kuten keväällä 2011 julkaistussa Härmägeddön-kirjassani kerroin, kysyin perjantaina 27. elokuuta 2010 Helsingin Tavastia-klubilla keikan jälkeen Paula Vesalalta, kuinka pitkä PMMP:n "määrittelemättömän pituiseksi" ilmoitettu keikkatauko oikein on.

Nimikirjoituksia yleisönsä keskuudessa jakava Vesala katsoo minua silmiin antaessaan vastauksensa.

Varmaankin tuollaiset 18 kuukautta, tehdään siinä välissä uusi levy.

Vesalan vastauksen perusteella PMMP:n olisi siis määrä nousta seuraavan kerran lavalle helmikuussa 2012.

PMMP:n Paula (vas) ja Mira tihkuivat seksiä viimeisellä
Ruisrockin keikallaan, julistivat iltapäivälehdet.

Vaan niin käy, että 23. helmikuuta 2011 saan Ruisrockista tiedotteen, jonka mukaan yksi tulevan kesän tähtiesiintyjistä on PMMP – vain puoli vuotta "määrittelemättömän" pituiseksi ilmoitetun keikkatauon jälkeen – ja vuotta ennen Vesalan ilmoittamaa määrä-aikaa.

Lopulta "määrittelemättömän pituista" keikkataukoa viettänyt PMMP nousee seuraavan kerran lavalle Emma-gaalassa 26. helmikuuta 2011 – kuusi (6) kuukautta edellisen esiintymisen jälkeen.

Toisaalta se taukohan oli määrittelemätön, että sikäli.

"Keikkataukonsa" keskeyttänyt yhtye sai varmasti ihan kohtuullisen erikoiskorvauksen uhrautumisestaan.

Seuraavat omat keikkansa PMMP tekee Helsingin Nosturissa vappuna 2011. Sen määrittelemättömän pituisen keikkatauon aikana PMMP tekee ainakin 13 keikkaa (tiedot Meteli.Net verkkopalvelusta).

Totuuden ja kohtuuden nimissä täytyy sanoa, ettei tämä muunneltu tiedotuspolitiikka koske yksinomaan PMMP:tä.

Tätä politiikkaa harjoittavat etupäässä Suomen eturivin popparit, jotka useimmiten levyttävät maan suurimmille levy-yhtiöille (Warner, Sony Music, Universal, EMI).

Markkinamiehet ja -naiset ovat keksineet, että kun artisti on riittävän suosittu, kannattaa hänen esiintymisiä kaupata yleisölle ja tapahtumajärjestäjälle erikoislaatuisina tapahtumina, joista kannattaa maksaa pyydetty hinta ennen kuin artisti vetäytyy sille "määrittelemättömän" pituiselle tauolle, joka joskus tunnetaan myös määräämättömän tai määrittämättömän pituisena taukona.

Joka siis PMMP:n tapauksessa merkitsi todistettavasti 18 kuukauden sijasta puolta vuotta.

Samaa käytäntöä ovat vuosien mittaan soveltaneet menestyksekkäästi muun muassa Antti Tuisku (2008), Jenni Vartiainen (2011), Kauko Röyhkä & Narttu (2013), Chisu (2012), Anna Abreu (2012), Maija Vilkkumaa (2011) ja monet muut, jotka ovat halunneet maksimoida keikkasaaliinsa ennen luovaa hengähdystaukoa.

Kun sitten artisti palaa "määrittelemättömän" pituiselta keikkatauoltaan, ovat fanit ja tapahtumajärjestäjät jälleen valmiina investoimaan ja syytämään rahansa sankoin joukoin artistiin, joka palaa takaisin yleisön eteen "pitkän tauon" jälkeen.

Suomalaisen muisti on hyvä, mutta lyhyt.

Ja tätä tietoa levy-yhtiöt, keikkamyyjät sekä artistit hyödyntävät häpeilemättä naureskellessaan matkalla pankkiin.

Useat PMMP:n "Viimeisen kiertueen"
-keikoista ovat jo loppuunmyytyjä.

Määrittelemättömän mittainen tauko on vain tehokas ja ilmeisen toimiva keino ilmoittaa dramaattisemmin artistin keikkatauosta – johon saattaa olla syynä esimerkiksi uuden albumin äänitykset, sävellystyö tai perheenlisäys.

Myös muunlaisia meriselityksiä löytyy suomalaisen musiikkiteollisuuden sanakirjasta.

Kun keikka esimerkiksi siirtyy pienempään keikkapaikkaan tai peruuntuu kokonaan "tuotantoteknisiin syihin" vedoten, tarkoittaa tämä käytännössä sitä, että lippuja on mennyt niin vähän kaupaksi, että keikka on pakko siirtää pienempään tilaan tai perua kokonaan.

Tai kun musiikkitoimittaja esittää haastattelupyynnön artistin levy-yhtiön tiedottajalle ja saa vastaukseksi "artisti on kiireinen juuri nyt eikä ehdi antaa haastatteluja", tarkoittaa se vapaasti suomennettuna, että toimittajan edustama media on niin vähäpätöinen, ettei artistin ja/tai levy-yhtiön kannata uhrata haastatteluun aikaa ja/tai toimittaja niin röyhkeä ja vittumainen hyypiö, ettei hän tule saamaan tältä artistilta haastattelua koskaan – niin kauan kun se tiedottajasta riippuu.

Joskus mediasta voidaan lukea tiedotteita, joissa kerrotaan muusikon ja yhtyeen teiden erkanemisesta "musiikillisiin erimielisyyksiin" vedoten. Nämä musiikilliset erimielisyydet voivat tarkoittaa mitä tahansa maan ja taivaan välillä.

No niin, mutta nyt kun ollaan toivuttu PMMP:n kesän keikoista on jo syytä valmistautua PMMP:n "Viimeiset keikat -kiertueeseen", joka käynnistyy 11. lokakuuta Seinäjoen Rytmikorjaamosta.

Soitamme viimeisillä keikoillamme uusia ja vanhoja versioita meidän hiteistä ja harvinaisuuksistamme. Spektaakkelilta ei voida välttyä mikä jo festarikansalle onkin tullut vuosien mittaan selväksi, lupailee Paula Vesala 26. elokuuta päivätyn tiedotteen välityksellä.

Kritiikittömästi mediat toistavat papukaijan tavoin Vesalan ja PMMP:n kaupallisia tiedotteita – eli ilmaisia mainoksia – sellaisenaan, kun kerran eivät haastatteluja edes saa. "Täytyy yrittää kuitenkin pitää hyvät välit artistiin, jos sieltä vaikka joskus lohkeaisi", tunnutaan useissa toimituksissa ajateltavan.

Tässä vaiheessa (28.8.2013) näitä jäähyväiskeikkoja on buukattu kaiken kaikkiaan yhdeksän – joista loppuunmyytyjä jo neljä – kiertueen päättyessä "viimeiseen keikkaan" Helsingin Jäähalliin 27. lokakuuta 2013, mutta kuten keikkamainos yhtyeen Facebook-sivuilla kertoo, "kiertueeseen on tulossa täydennystä".

Yhteistyö Radio Suomipopin kanssa on ollut tiivistä jäähyväiskeikkojen julkistuksesta lähtien. Virallisesti PMMP:n "viimeisen" keikan liput tulevat virallisesti myyntiin vasta 2. syyskuuta, mutta Suomipopin verkkosivuilta voi hankkia tiketit ennakkoon "jo nyt".

Ja kuten asiaan kuuluu, ilmestyi yhtyeen virallisille Facebook-sivuille toissapäivänä, maanantaina 26. elokuuta 2013 seuraavanlainen viesti myyntiä vauhdittamaan: "Ennakkoliput menee hurjaa vauhtia! Kannattaa toimia nopeasti, jos mielii mukaan viimeiselle keikalle 27.10.!"

Ja kauppa käy! Tällainen viesti ilmestyi minunkin Facebook-feediin
PMMP:n laskettua liput myyntiin "viimeiselle keikalleen".
"Wautsi wau! Pakko kai se on uskoa! Ostan heti! Äkkiä tänne yks ja kavereille kans!"

Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että kun PMMP:n "viimeinen" keikka on myyty loppuun, tulee markkinoille vielä toinen mokoma Helsinkiin 11-28. lokakuuta välisenä ajankohtana. Koska onhan yhtye jo itsekin sen myöntänyt, että kiertueeseen tulee täydennystä.

Millaisen tilin yhtye ja sen sidosryhmäläiset sitten näillä jäähyväiskeikoillaan tekevät?

Koska PMMP on yksi Suomen menestyksekkäimmistä yhtyeistä, jonka levyjä on myyty yhteensä yli 370 000 kappaletta ja kyseessä ovat yhtyeen "jäähyväiskeikat", uskallan väittää yli 25 vuoden rocktoimittajan kokemuksella, että on yhtye voinut laskuttaa kesän keikoista keskimäärin 25 000 euroa kappaleelta.

Kahden ja puolen kuukauden työstä kassa on siis karttunut noin 700 000 eurolla.

Ei paha, ei paha ollenkaan.

Parempaa on kuitenkin vielä luvassa. Kun yhtye saapuu "viimeiselle keikalleen" loppuunmyytyyn Helsingin Jäähalliin, on yhtyettä vastaanottamassa arviolta 8000 diggaria, jotka ovat maksaneet lipuistaan 39 euroa kappaleelta.

Hilloa tuosta yhdestä illasta kertyy reilut 300 000 euroa.

Kun pelkästään kesän keikat ja Helsingin Jäähalli ynnätään yhteen, saadaan viivan alle tässä vaiheessa jo reilu miljoona euroa. Tämän päälle tulee sitten tietysti ne muut jäähyväiskeikat sekä tuotto oheismyynnistä, mikä saattaa kartuttaa kassaa sellaisen puolen miljoonan verran.

Kyllä minuakin naurattaisi matkalla pankkiin.

Toki näistä summista lähtee kulujakin: keikkamyyjän komissio, bussin vuokra, kiertueen teknikot, bussikuski, paitamyyjä, hotellit, polttoaineet ja muut kulut, mitkä syntyvät tällaisessa produktiossa.

PMMP veti päivän suurimman yleisömeren "viimeiselle"
Ruisrockin keikalleen lauantaina 6. heinäkuuta 2013.
Kuinkahan paljon yleisömassassa oli viimeisen keikan lisää?

Mutta kun kaikki kulut ovat saatu kuoletettua arvioin, että jokainen PMMP:n jäsen vetäytyy "määrittelemättömälle tauolle" reilut 100 000 euroa rikkaampana vuoden 2013 uurastuksesta.

Kyllähän siinä kelpaa sapattia viettää.

Todellisuudessa PMMP:n tauon syyt ovat puhtaasti käytännölliset.

Dramaturgin opinnot Helsingin Teatterikorkeakoulussa syksyllä 2011 aloittanut Vesala on varmasti joutunut jo huomaamaan, kuinka raskasta on yhdistää työ ja opiskelu. Jäähyväiskiertue tarjoaa oivan mahdollisuuden kasvattaa hieman pesämunaa opintojen varrelle, ettei tarvitse opintotuen varassa kärvistellä.

Vesalan laulava aisapari Mira Luoti saa toimeentuloa ainakin The Voice Kids- sekä The Voice Of Finland -ohjelmien tähtivalmentajana.

Yhtyeen miespuoliset jäsenet – basisti Juho Vehmanen, rumpali Heikki Kytölä ja kitaristi Mikko Virta – saavat keskittyä luomaan uraa My First Band -yhtyeensä riveissä. Uutta uraa luodessa PMMP:stä tehty tili rauhoittaa kummasti taloudellista epävarmuutta.

Puheet PMMP:n uran lopetuksesta ja määräämättömistä tauoista ovat ovelaa markkinamiesten löpinää, joilla kaupataan hyvään hintaan ainutlaatuisiksi markkinoituja elämyksiä kerta toisensa jälkeen.

Eihän siinä mitään. Kuten olen monesti todennut aikaisemminkin: hulluhan ei ole se, joka pyytää vaan se, joka maksaa.

Itse en aio maksaa PMMP:n jäähyväiskeikoista euroakaan koska uskallan väittää, etteivät nämä jäähyväiset ole missään nimessä lopulliset. Tämänhän myöntää jopa PMMP:n keikkamyyjä Matti Kaunisvesi 23. elokuuta 2013 Vihdin uutisissa julkaistussa haastattelussa!

Keikoista suuri osa tullaan myymään loppuun. Vaikka virallisesta lopettamisesta ei ole puhuttu, yhtye on kerännyt paljon huomiota mediassa, Kaunisvesi muotoilee.

Siinä se tuli!

Mediaa on viety kuin pässiä narussa.

Faneille tässä on tietysti hyvät ja huonot puolensa. Hyvät siksi, että heillä on lupa odottaa PMMP:n paluuta keikkakentälle lähivuosina. Huonot siksi, että PMMP:n "viimeiset keikat" eivät ole loppujen lopuksi sellainen ainutlaatuinen elämys, jollaisena se on yleisölle markkinoitu ja myyty.

Aktiivinen kiertuelämä vaatisi uutta musiikkia. Nyt tuntuu siltä, että uutta musiikkia ei synny, joten annetaan sen nyt levätä ja katotaan sit myöhemmin, jos alkaa tulla PMMP-musaa, Vesala summasi "jäähyväiset" jo toukokuussa Suomipopin videohaastattelussa.

Todellisuudessa nämä "jäähyväiskeikoiksi" mainostetut esiintymiset antavat PMMP:n jäsenille hetken hengähdystauon ja taloudellisen turvan keskittyä muihin töihin ja perheisiinsä ennen paluuta rahakkaille paluukeikoille. Samalla tauko antaa mahdollisuuden yhtyeen hovisäveltäjälle Jori Sjöroosille luoda paineettomammassa tilassa uusia lauluja PMMP:lle ilman levy-yhtiön painostusta.

Joten kun PMMP näyttävästi ilmoittaa paluustaan keikkalavoille muutaman vuoden päästä – esimerkiksi Vesalan viiden vuoden mittaisten opintojen päätyttyä – muistakaa, mistä ja keneltä kuulitte tämän totuuden ensin.

perjantai 16. elokuuta 2013

Paskapuhetta – eli alaston totuus Hynysen uudesta kirjasta!

Kotiteollisuuden nokkamies ja pilluparoni yrittää olla nokkela ja hauska  mutta epäonnistuu. Miksi?


Jouni Hynynen
 
Paskapuhetta
Like

Jouni Kalervo Hynynen (s. 15. helmikuuta 1970 Joutsenossa) on Kotiteollisuus-yhtyeen laulaja-kitaristi ja lauluntekijä. Paskapuhetta on miehen seitsemäs kirja Like Kustannukselta. Kirja on kovakantinen ja sisältää 151 sivua.

Kirjan sisältämä paperi on karkeaa, mutta pehmeää.

Samaa voisi tietysti sanoa Hynysen kirjoittamasta tekstistäkin. Jos on lukenut Hynysen vuodatuksia esimerkiksi Iltalehden sivuilta tietää, mitä odottaa.

(Olisin linkittänyt Hynysen Iltalehdessä olleen blogin tähän, mutta löytämän linkki paljastaa, että "Tämä käyttäjä on poistanut käyttäjätunnuksensa ja sisältö ei ole enää saatavilla." Sattumaako?)

Toisin sanoen, Hynynen on poistattanut Iltalehden bloginsa, jotta voisi rahastaa niillä toistamiseen Liken painotuotteena!

Kaikki tekstit eivät ole kuitenkaan kadonneet bittiavaruuteen, maistiaisia löytyy esimerkiksi täältä.

Paskapuhetta on kuin ylipitkäksi venytetty Iltalehden blogi sillä erotuksella, että tästä paskapuheesta joutuu maksamaankin. Esimerkiksi CDON:issa opus maksaa signeerattuna 23,95 euroa.

Paskapuhetta on helppolukuinen teos. Helppolukuinen se on eritoten siksi, että noin joka kolmas sana on kirosana. Vitut, saatanat ja perkeleet vain lentelevät, kun karjalainen rääväsuu pääsee näppäimistöllä vuodattamaan angstiaan.

Suomalainen poliitikko Paavo Väyrynen kertoi aikoinaan lukeneensa venäläisen mestarikirjailijan Dostojevskin tuotannon kolmessa vuorokaudessa.

Minä vittu luin Hynysen perkeleen tuoreimman saatanan sepustuksen viidessä minuutissa syödessäni helvetti kerroshampurilaista yhdellä saatanan kädellä ja pyyhkiessäni helvetti takapuoleni vittu toisella.

(Yritin mukailla Hynysen uuden merkkiteoksen kerrontaa äskeisellä kappaleella.)

Jos nuo vitut, helvetit ja perkeleet olisi poistettu, olisi jäljelle jäänyt noin 50 sivuinen pamfletti.

Paskapuhetta yrittää olla julmetun hauska. Hauska se varmasti onkin niille lukijoille, jotka ovat käyneet vittuilemassa Hynyselle ja hänen bänditovereilleen Kotiteollisuus-yhtyeen verkkosivuilla ja saaneet jonkun näsäviisaan kommentin palautteeksi. Eikä siinä mitään, hauskaahan se vaan on  ainakin ne muutamat sekunnit, kun voi näyttöpäätteeltä nähdä oman kommenttinsa ja Hynysen lohkaiseman aivopierun sen alla.

Hynystä vituttaa, koska olen linkittänyt Sallan
kuvan profiilikuvakseni Facebookissa.
Mutta kun venyttää tuon vitsin 151 sivun mittaiseksi, kääntyy se esittäjäänsä vastaan.

Toki Hynynen yrittää olla julmetun vitsikäs ja nokkela. Uudessa kirjassaan hän kertoo muun muassa seksifantasioistaan Jutta Urpilaisen kanssa, haukkuu television tarjonnan ala-arvoiseksi, haukkuu muun muassa Juha Tapion, Dannyn ja Vain elämää -ohjelman musiikin sekä sen tekijät ja ihmiset, jotka laittavat lemmikkinsä kuvan Facebookin profiilikuvaksi.
 Ehkä eniten vituttaa profiilikuvan korvaaminen eläimen kuvalla. Minä en halua kaverikseni kissaa, haluan ihmisen! Herää kysymys, miten ruma ihminen voi olla, jos hän korvaa oman kuvansa jollain vitun kirppusäkillä.
Yllä oleva kappale teki minut erityisen iloiseksi, sillä minulla on ollut nyt noin kuukauden verran Facebookissa profiilikuvanani kuva iki-ihanasta Salla-koirastamme. Sattumaako?

Paskapuhetta on siis 151 sivun angstikokoelma Hynysen krapulaisia aivoituksia, jotka hän on sutaissut näyttöpäätteelleen aamuisin, kun vanne kiristää päätä, suussa maistuu paska ja rintaa korventaa. Senhän jumalauta partasuti  anteeksi, pilluparoni  myöntää itsekin!
 Jos teet luovaa työtä, tee se krapulassa. AInakin minulla kirjoittaminen luistaa ja sävellyksiä tulee liukuhihnalta. Väitän, että kaikki parhaat Kotiteollisuus-biisit ovat krapulassa sävellettyjä. Ja luultavasti suurin osa huonoimmistakin. Sanoitukset pitää valitettavasti kirjoittaa selvänä, mutta esimerkiksi tätä kirjaa kirjoittaessani ja kasatessani olen kyllä vahvassa maistissa.
Hynynen on äijä. Hän juo viinaa, ajaa Hummerilla ja nussii seitsemää naista päivässä. Ainakin, jos tämän teoksen tarinoita on uskominen. Ja miksi emme uskoisi. Vai pitääkö uskoa vain valikoiden? Uskoa sitä, kun Hynynen haukkuu Suomen muut viihdeohjelmat ja kehuu itseään viriilinä oriina, aina valmiina heppi tanassa lyömään sen uuden valloituksen uumeniin.

Jee, mä muistan, kun olin aikoinaan Imatran Valtionhotellissa keikalla silloisen yhtyeeni Sonic Rootsin kanssa. (Tarkalleen ottaen päivä oli lauantai 19. toukokuuta 2007, sen hyvä ystäväni Google minulle iloisesti kertoi.) Keikan päätteeksi istuimme basistimme kanssa juomassa hotellihuoneessa viinaa.

Jossakin vaiheessa tuntui tylsältä istua pienessä kopissa toistemme naamojamme katsellen, joten sain ajatuksen lähteä metsästämään jatkoja paikallisen Onnelan ulkopuolelle. Viehättävien naisten sijasta jouduimmekin karvaisten ja rumien miesten ympäröimäksi. He muiluttivat minut pakettiautoon ja kaasuttivat menemään.

Kun katselin tarkemmin huomasin, että olin joutunut Kotiteollisuus-, Mokoma- ja Pronssinen Pokaali -yhtyeen jäsenten kidnappaamaksi. He ajoivat Osmo's Cosmos -bändin ylläpitämään läheiseen Music Bros -studioon ja käskivät minut pihalle.

 Sisään siitä, joku ärjyi.

Pimeässä luolassa minut istutettiin istumaan Hynysen kanssa kahdestaan huteralle muovituolille. Hynynen käski studion omistajaa kaivaa jostakin pullon viinaa. Omistaja toi pullon ja kertoi sen olevan madeiraa. Itse päätin viisaana miehenä kieltäytyä tarjotusta eliksiiristä, madeiraahan eivät juo muut kuin hullut, tyhmät, vammaiset tai makuaistinsa menettäneet.

Kaikkien äijien äijä, Jouni Hynynen, otti pullon huulillensa ja kietaisi pitkän lommohuikan. Seuraava näky on etsautunut verkkokalvoille loppuelämäkseni: Hynynen rykii, yksii ja kakoo seuraavat kaksi minuuttia naamansa väännellen sellaisiin asentoihin, ettei niihin pysty edes koomikko Jim Carrey. Pitkän syljen mies sai pidettyä sisällään vain vaivoin.

No, kävipähän ainakin ilmi, ettei Hynynen ole menettänyt makuaistiaan.

Joskus sain lahjaksi Hynysen ja Absoluuttisen nollapisteen Tommi Liimatan kanssa tehdyn kirjeenvaihtokokoelman Rillipää ja läski, jonka sattumoisin kustansi Likestä aikoinaan lähteneiden herrojen Johnny Kniga -kustantamo.

Se oli hauska. Ainakin hauskempi kuin tämä. Se oli hauska siksi, että siinä kontrastit täydensivät toisiaan, kun sai seurata silmälasipäisen pseudointellektuellin ja räävittömän räkänokan verbaaliakrobatiaa.

Paskapuhetta ei ole siis hauska. Se haluaisi kovasti olla. Se on yksiulotteinen ja monotoninen teos, jota ei pelasta edes Hynysen Vilja-tyttären ja Tommi Liimatan piirustukset. Se on kuin Kotiteollisuuden levy, jolla Hynynen on ylittänyt kaikki monotonisuuden rajat soittamalla vain alinta E-kieltä läpi levyn 60 minuuttisen keston.

No, eihän siinä. Hynynen tekee siis saman kuin Vain elämää -tähdet, jotka rahastavat toistamiseen entisillä iskusävelmillään. Hulluhan se ei ole joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Kotiteollisuus-faneille tämä teos on tietysti suunnattukin.

(Kursivoidut lainaukset Jouni Hynysen kirjasta Paskapuhetta.)

torstai 15. elokuuta 2013

Kaikkien soittotaitoisten ei kannata musisoida

Kävin mielenkiintoisen keskustelun viime lauantaina 10. elokuuta 2013 Oulussa, Jalometalli-festivaalin jälkimainingeissa. Nuclear Nightclub -yökerhossa törmäsin 25-vuotiaaseen pitkätukkaiseen nuorukaiseen, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Ramiksi.

Rami oli kova poika uhoamaan ja avautumaan. Koska olin erittäin hyvällä päällä, en antanut itseni provosoitua hänen hyökkäävästä ja kärkkäästä asenteestaan.

Ilmeisesti Rami tiesi minut jossain määrin, sillä hän halusi todistaa itselleen minun olevan väärässä soittohommien suhteen. Hän ei suostunut millään tavoin ymmärtämään valintaani olla soittamatta, kun kerroin olleeni soittamatta rumpuja jo yli kolme vuotta.

– En tajua, miksi antaa soittotaitojensa jäädä käyttämättä, Rami mesosi.
– Bändihommathan ovat parasta!

Tunsin suurta mielihyvää Ramin ärsyyntymisestä. Ilmeisesti näin ei saisi siis tehdä. Kun kerran on oppinut soittamaan, pitäisi ajasta iäisyyteen jatkaa soittohommia – vaikka niistä ei erityisemmin nauttisi.

Kummallista.

Ramin tajuntaan ei millään taas tuntunut iskostuvan se, kun totesin, että voin toteuttaa itseäni huomattavasti luovemmin kirjoittajana, kompromissitta.

Bänditouhut ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi kormpromissien tekemistä.

Joutuu hyväksymään sen, että jollekin saattaa saunavuoro olla tärkeämpi kuin bänditreenit. Joutuu hyväksymään toisen päihdeongelmat. Joutuu hyväksymään jonkun narsismin. Joutuu hyväksymään kusipäisen käytöksen. Joutuu hyväksymään ohivedot. Joutuu hyväksymään laulujen muuttumisen väärään suuntaan.

Joutuu hyväksymään yhtä sun toista sellaista, mikä sotii omaa näkemystä vastaan.

Ehkä tämä pohjautuu perimään: ehkä toisille bänditouhut voivat olla palkitsevampi yhteisö, toisille taas yksinäisyys.

Uskon, että Rami ehtii oppia vielä monta uutta asiaa elämästä ja bänditouhuista ennen 40 ikävuotta.

Maailma on myös riittävän täynnä musiikkia sisältävää ongelmajätettä, jotka eivät tunnu kelpaavan kuulijoille edes ilmaiseksi.

Ehkä Rami vielä jonakin päivänä oppii, että kaikkien soittotaitoisten ei kannata musisoida, jos ajalle löytyy parempaa ja luovempaakin käyttöä.

Ehkä Rami vielä jonakin päivänä oppii, että on muunlaistakin luovuutta kuin kitaran soittaminen mekaanisen äänensärkijän kautta vahvistimen läpi ja mikrofoniin öriseminen.

Löytäköön jokainen tien omaan paratiisiinsa.

tiistai 13. elokuuta 2013

Mandatory suicide for nazi cops

– I didn't see Slayer.
– What happened?
– Well, I got thrown out?
– What the fuck, why!?!
– It's a long and a sad story.
So started a conversation on Sunday 11th of August 2013 in Oulu, Finland, after the 11th Jalometalli metal festival had ended.
What I heard was a story of dedication and a dream – that was shattered by Finnish National Bureau of Investigation, NBI (Keskusrikospoliisi) a few hours before two brothers favorite band was about to perform, SLAYER.

The 42-year old man had seen the lot. He had seen his 44-year old big brother hooked on heroin and in a really bad shape for many, many years.  The worse for wear his older brother was, the more the younger brother had to look after him.
The tattoos, scars and the lost teeth told a revealing tale of a hard life lived for many, many years as a junkie and initially a lost case.
– I was in a really bad shape for awhile, but now I'm a lot better, he proclaims proudly for his fellow travellers on their approx 650+ kilometer long bus ride to their destination.
There they were now, on a journey to Oulu to see their absolute favorite band of all time, SLAYER. The dedication of the 44-year old could be understood of the colour on his skin at his left forearm.
There it was inked bright red and large, the good old classic Slayer logo.

For the occasion, big brother had printed his own Slayer-shirt, a grey t-shirt with a Hanneman-logo as a tribute for the late Slayer axeman, Jeff Hanneman.
Tonight the brothers are going to see their favorite band, SLAYER!
– It's a true miracle that I am alive and here to see SLAYER, the older brother boasts.
– Fucking SLAYER!
It's not a wake but a celebration of life, thrash metal and survival from death's door!
To remember the fallen, to remember Jeffrey John Hanneman as well

– Do you remember when we watched this video? This is The Ultimate Revenge from 1985, with Slayer, Exodus and Venom, big brother said to the younger one as the 28 year old DVD of the show rolled on the TV screen of the bus.
The brothers cheers their beer cans and share their bottle of brandy as the bus roars on  the highway. Tonight it's gonna be a helluva party with SLAYER!
The older brother is getting more wasted by every mile closer to Oulu. If he doesn't watch out, it will be no Slayer for him tonight.
– So he got too wasted then? Got too drunk and got thrown out?
– Nope.
– But why did they kick you, I ask the younger brother.
– That's a good question.

At the festival entrance the brothers are set for security control. Normal procedure. After all, someone could smuggle booze or other harmful objects to the site.
– What is this, the security officer asks the older brother.
In her hand she holds a small tin box with a lock.
The brothers start to explain that she is holding the older brothers' methadone. Methadone, that he has a prescription for from the doctors and is fully legal. Medicine for an old drug addict.
– Here, look at the prescriptions, the brothers are explaining.
Nevertheless, the box will be kept in the cloakroom nevertheless, locked and tucked away from outsiders.
– Is there a problem, the younger brother asks.

As the brothers walk to the cloakroom to hand over their personal belongings for safekeeping, they are being approached by two security guards as well as two civilians. When they approach, one of the civilians picks out his wallet and hands over a card.
– Finnish National Bureau of Investigation, NBI.
The younger brother laughs. What the fuck is this? A joke?
One of the bouncers have seemingly alerted other security guards to inform that there are two tattooed men trying to enter the festival area with illegal substances.
The NBI agents are measuring the methadone bottles and going through the prescriptions to find a reason to place the brothers under arrest.
They find none.

In the end they decide to book the older brother "for possible intent to sell".
The younger brother is getting annoyed and furious. They have travelled all this hours to see their lifetime favorite band, but are being fucked over by the authorities.
– Hey you, boy, you should really tone it down or we will book you too for obstructing the justice, the younger NBI agent blusters.
– Hey there, don't boy me, you fucker, I'm probably older than you. When you pay me a weekly allowance, then you can boy me.
The younger brother is pissed.
– OK, the agents tell the festival security.
– We will book the older brother, but you should make sure that you don't let this guy enter the festival area tonight.
What the fuck is this? What did the brothers do wrong? They were following all legal rules, they had all legal documents and at no time they were trying to obstruct justice!
After all, they were only here to see their all-time favorite band, SLAYER.

So the older brother leaves the festival handcuffed whereas the younger man is left dumbfounded outside the festival entrance.
What the fuck just happened?
The younger brother is trying to reason with the security guards. After all, he has no record of criminal activity and has never been involved with drugs.
– Well, we would very much like to let you in, but you heard what the agents said. If we let you in and they will find out, we will be harassed and facing trouble, one doorman says, apologetically.

– This is why we didn't see Slayer, the younger brother tells me as he makes an ironic smile.
– Fuck. Fuckfuckfuckfuckfuck, I burst. I find no better words for the situation.
I'm truly sorry for the brothers and very pissed by the heartless arrogance of the insensitive Finnish authorities, who in this case seemed to use arbitary power with artificial indictments.
And then they wonder why some policemen are being hailed as nazi cops.
So next time you read an article from a Finnish newspaper – from any newspaper for that matter – telling how many drug-related arrests the police made during a festival, just keep in mind there might be more to the story than just the few lines tucked into a few paragraphs.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Facebook on aloittanut arveluttavan kampanjan


Tuossa tämän päivän aikana olen siirtynyt muutamaan Bloggerissa olevaan Blogspot-blogiin Facebookin kautta.

Häkellyin, kun ruutu muuttui harmaaksi ja selainruudun yläreunaan ilmestyi seuraavanlainen varoitus: "Facebook epäilee, että tämä sivusto voi olla vaarallinen. Jos et tunne sivustoa, merkitse se roskasivustoksi (sinut ohjataan takaisin Facebookiin)."

Ohhoh!

Varoituksen vieressä on kaksi valintaruutua: oletusarvoisesti siniseksi värjätty "Roskasivusto" sekä sen vierellä harmaalla pohjalla "Ei roskasivusto" -laatikko.

Mitä ihmettä tämä nyt on oikein olevinaan?

Päätin kokeilla omaan blogiini siirtymistä Facebookista, sen kun ei pitäisi sisältää vaarallista materiaalia.

Lopputulos on nähtävissä seuraavan kuvaruutukaappauksen kautta.

Facebookin mielestä Nalle Östermanin blogi on roskasivusto.
Päätin kokeilla linkittyä erään arvostamani kollegan Blogger-blogiin Facebookista. Tässä vaiheessa lopputulos ei enää varsinaisesti yllättänyt.

Facebookin mielestä myös Jussi Mäntysaaren blogi on roskasivusto.
Se yllättää, että Facebook on nähtävästi aloittanut systemaattisen ja massiivisen kampanjan estääkseen joukkopakoa muihin viestintäpalveluihin sivustonsa kautta.

Tähän minulla on muutama teoria.

Google ja Facebook ovat toistensa kilpailjoita. Blogger on Googlen omistama ja ylläpitämä palvelu – ja täten Facebookin vihollinen.

Bloggerin Blogspot-blogit ovat hyvin pitkälle tekemisen ilosta tehtyjä maksuttomia sivustoja. Suosituimmat bloggarit voivat ajoittain tienata rahaakin linkittämällä blogeilleen mainoksia Googlen Ad Sense -palvelusta.

Nämä mainokset ja mainosrahat menevät Facebookin mielestä varmasti väärään osoitteeseen.

Toisekseen Facebookissa ei varmasti katsota hyvällä, kun heidän palvelustaan siirrytään kilpailevan yrityksen sivustoon. Ovathan molemmat kuitenkin samalla alalla ja samoilla apajilla, missä kilpaillaan samoista rahoista. Mainosten myyntityössä kun käytetään varmasti yhtenä myyntiargumenttina sitä, kuinka paljon sivuston käyttäjä – asiakas – käyttää aikaa sivustolla.

Mitä enemmän asiakas käy vieraissa, sitä huonompi asiakas hän on.

Veikkaan, että me Blogger-bloggarit voimme piakkoin ostaa Facebookilta palvelua, joka poistaa nämä ikävät varoitukset sopivaan hintaan.

Tai sitten Facebook alkaa ennen pitkää periä maksua asiakkaan jokaisesta syrjähypystä.

Tämä kehitys johtaa ennen pitkää siihen, että paras vaihtoehto on sulkea koneet ja lähteä ulkoilmaan nauttimaan kevään tuoksuista sekä kesän auringosta.

EDIT (24.4.2013 klo 21.55): Kun linkitin tämän tekstin äsken Facebookiin, vaati palvelu täyttämään vielä CAPTCHA-sanat varmistaakseen, että linkittäjä on varmasti elävä ihminen eikä roskapostittaja. Voi hellanlettas sentään.

EDIT (24.4.2013 klo 22.06): Tällä kehityksellä saattaa olla jotakin tekemistä myös tämän reilun kuukauden takaisen englanninkielisen uutisen kanssa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Rääväsuita ei haluta Suomeen

Teemu Bergman, suomalaisen yhteiskuntarauhan
suurin vihollinen vuonna 2013.

"Mä olen anarkian uhoaja ja lapsienne tuhoaja. Mä rääyn ja heitän herjaa vaan, ja lyön nenää lattiaan."
Eppu Normaali: Rääväsuita ei haluta Suomeen (1978)
Tuossa viime viikolla kirjoittelin blogitekstin kärkkääseen tyyliini bänditoiminnan pimeästä puolesta. Kimmokkeen sille sain sitä edeltäneen viikonlopun tapahtumista, jotka palauttivat mieleen bänditoiminnan ikävimmät piirteet.

Parhaimmillaan bänditoiminta voi olla mitä mukavinta puuhaa, pahimmillaan äärimmäistä masokismia. Blogikirjoitukseni tuntui herättävän monenlaisia reaktioita samaistumisesta henkilökohtaisuuksiin meneviin raivonpurkauksiin. Niiden pohjalta syntyi jatko-osa, jossa peilailin syitä tunneperäisiin reaktioihin.

Lisätessäni bändiblogini kakkososan verkkoon panin ilokseni merkille, että myös suomalaisten punkkareiden temmellyskenttä, eli Punk In Finland -verkkoyhteisö lyhyemmin Pif oli aktivoitunut ja noteerannut avautumiseni näkyvästi. Muutamassa vuorokaudessa ketju on jo saanut kuusi sivua ja 86 kommenttia. Ki-tois!

(Lupaan palata niihin kirjoituksiin joskus myöhemmin toisessa blogipostauksessa, keskitytään ensin tähän.)

Piffillä suomalaiset punkrockin ystävät kokoontuvat keskustelemaan varsin äänekkäästi ja värikkäästi päivänpolttavista aiheista. Koska keskustelujen sävy on useimmiten varsin raaka ja konstailematon, saattaa kyyti olla ajoittain melko kylmää ja kovaa. Yksi foorumin riemastuttavimpia sanataiteen taidonnäytteitä on ollut loviisalaisen blogiaktiivin Jouko Pihon nimissä avattu keskusteluketju.

Olin siis hyvin otettu, kun huomasin kelvanneeni puheenaiheeksi Piffin monenkirjavaan sakkiin.
"Viistoista vuotta sitten musiikkia vastaan, punkkarit rupes soittaan totaalista paskaa. Haisivat pahalle, olivat rumia, imppaaminen oli suurinta huvia."
Sininen Hevonen: 1977 (1991)
Suomipunk on ollut viime päivinä kovin voimakkaasti tapetilla julkisuudessa johtuen Pää Kii -yhtyeen nokkamiehen ja lauluntekijän, laulaja-kitaristi Teemu Bergmanin, 35, vaivaannuttavasta televisioesiintymisestä viime sunnuntaina, 31. maaliskuuta 2013 Arto Nybergin keskusteluohjelmassa.

Todettakoon jo tässä vaiheessa, että omissa kirjoissani Bergman on yksi Suomen lahjakkaimmista lauluntekijöistä tällä hetkellä ellei jopa tietämistäni lauluntekijöistä lahjakkain. Bergmanilla on ilmiömäinen kyky pukea ajatuksensa ja sävelensä reilun minuutin pituiseen lauluun sekä saamaan sen kuulostamaan juuri oikealta.

Viimeksi samaan on omissa kirjoissani pystynyt yhtä hyvällä menestyksellä amerikkalainen The Misfits.

Lahjakkuutensa lisäksi Bergman on uuttera, mukava ja nöyrä mies. Hänestä ei tahdo kirveelläkään löytää rocktähden elkeitä. Päinvastoin. Miehen kova työmoraali ilmenee esimerkiksi siten, että kun teen hänen kanssaan levykauppoja, toimittaa hän aina ostamani levyt henkilökohtaisesti kalliolaiseen räkälään, kellonajasta riippumatta.

Tätä minä kutsun palveluksi.

Väkevastä omistautumisesta musiikkiin kertoo myös se, että viimeisen viiden vuoden aikana hän on levyttänyt muun muassa The Heartburnsin, Kakka-hätä 77:n, Nazi Death Campin ja Vaasankatu SS -yhtyeen kanssa. Turhaan en ole kutsunut The Heartburnsia Suomen parhaaksi bändiksi.

Bergman on myös ahkera kirjoittelija Piffillä. Siitä lähtien, kun nimimerkkejään säännöllisesti vaihtava Bergman liittyi sunnuntaina 10. syyskuuta 2006 yhteisöön, on postauksia siunaantunut tähän päivään mennessä kunnioitettavat 61270 kappaletta. Piffin yhteen keskusteluketjuun on listattu miehen kaikki musiikilliset urotyöt.

Suuren kansallisen läpimurron Bergman teki kuitenkin vasta viime vuonna perustamallaan Pää Kii -yhtyeellään.

Vihdoinkin, ajattelin.
"Punkkareita on monenlaisia, on sekä miehiä että naisia. Silti ne on samanlaisia, yksiä vitun kusiaisia."
Sininen Hevonen: 1977 (1991)
Musahommat ovat suurimmaksi osaksi onnenkauppaa ja lottoa. Joskus natsaa, useimmiten ei. Toki, mitä enemmän on pelimerkkejä käytössä, sitä suuremman haravajärjestelmän voi vetää kuponkiin. On hyvä tiedostaa, että suurimmat taloudelliset tai henkiset panostuksetkaan eivät tuota omiaan pois. Lahjakkuus on vain yksi osatekijä lottopelissä nimeltään musiikkibisnes.

Muusikkona ja lauluntekijänä Teemu Bergmanilla on kiistatta enemmän lahjoja kuin minulla, koska minä en osaa tehdä yhtä nerokasta minuutin mittaista punkrallatusta, vaikka tahtoisinkin.

Saati sitten sata.

Teemu osaa.

Pää Kii -yhtyeen nousu suomirockin kärkikastiin on ollut hurjaa. Vain vuosi on kulunut siitä, kun Bergman avasi sunnuntaina 19. helmikuuta 2012 kello 22.30 Piffille uuden keskusteluketjun otsikolla PÄÄ KII.

Jos joku haluu jeesata mua julkasee eepeen meijän uudelta bändiltä PÄÄ KII niin arvostaisin! voin kyllä itse maksaa julkaisun kuhan joku hoitaa kaikki käytännön asiat... laitan huomenna linkin yhteen demobiisiin mikäli HC saa sen youtubeen...itehän en luonnollisesti osaa niitä sinnekään laittaa, Bergman kirjoittaa avausviestissään.

Tuon viestin jälkeen meno on ollut vinhaa. 30. marraskuuta 2012 ilmestyi Pää Kii -yhtyeen debyyttialbumi. Tällä hetkellä sitä on myyty Nybergin ohjelmassa esitetyn tiedon mukaan miltei 5000 kappaletta. Listaviikkoja levylle on toistaiseksi siunaantunut 14, levyn noustua parhaimmillaan listasijalle 6.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan valitsivatpa jopa Suomen johtavimmat musiikkimediat Rumba ja Soundi Pää Kiin albumin vuoden levyksi, Suessa se sijoittui "vasta" sijalle 2. Ja olihan levy ehdolla myös Nordic Music Prize -kisassa vuoden parhaaksi pohjoismaalaiseksi albumiksi. Sieltä ei voittoa herunut, mutta Emma-gaalasta herui sentään pari pystiä.
"Mutta Mikko on siisti ja turvallinen, Mikko on yhteiskuntakelpoinen. Systeemin vartija se Mikon on työ, lapset oman vallankumouksensa syö."
Eppu Normaali: Rääväsuita ei haluta Suomeen (1978)
Ei siis ihme, että Arto Nyberg kutsuu tämän komeetan lailla suomalaiselle tähtitaivaalle singahtaneen punktähden keskusteluohjelmaansa. Millainen poru vierailusta syntyi hakee vertaistaan miltei 40 vuoden takaa, kun brittiläisen Sex Pistols -yhtyeen rääväsuupunkkarit vierailivat sikäläisen talk show -isännän Bill Grundyn juontaman The Today Show'n vieraina 1. joulukuuta 1976.

Näin brittiläinen Daily Mirror -lehti uutisoi
Sex Pistols -yhtyeen vierailun televisiossa
vuonna 1976.

Iltalehdelle Nyberg äityi jo antamaan ärtyneen lausunnon toissapäivänä, jossa hän kertoi haastattelun olleen "täydellinen pettymys".
En ehtinyt nähdä Bergmania enää lähetyksen jälkeen. Hän häipyi siitä omalle keikalleen, josta joutui tappelun takia heitetyksi ulos. Hänellä oli täyden kympin päivä, Nyberg kiteyttää.

Ymmärrän Nybergiä. Hän oli kenties ennen lähetystä toivonut saavansa brittiläisen The Clashin Joe Strummerin tai amerikkalaisen Black Flagin Henry Rollinsin tyylisen ajattelevan ja sanavalmiin supliikkimiehen ruutuun sen sijaan hän sai Sex Pistolsin Steve Jonesin tai Johnny Rottenin kaltaisen kiroilevan katupojan.

Konseptit menivät sekaisin ja suunnitelmat uusiksi. Voi vittu!

Mutta voidaanko tästä syyttää yksinomaan Bergmania? Oli kenties kaikkien osapuolten onni, että yleensä suorana lähetyksenä esitettävä Arto Nybergin keskusteluohjelma taltioitiin lauantaina 22. maaliskuuta 2013 klo 15.30-16.30 välisenä aikana pääsiäispyhien vuoksi.

Edellisenä iltana Teemu oli esiintynyt Pää Kii -yhtyeen kanssa ravintola Pormestarissa Vantaan Tikkurilassa.

Voin kuvitella tilanteen. Keikka perjantai-iltana on alkanut puolilta öin. Sitä ennen on roudattu, kasattu kamat ja otettu muutama kalja luppoajan tappamiseksi. Täydessä kapakassa hurmioitunut yleisö tarjoaa bändille lisää juomaa. Takahuoneeseen tuodaan uusi kaljakori hienosti sujuneen keikan jälkeen. Joku korkkaa jallupullon. Siitä otetaan pitkät lommohuikat. Kyllä rokki on poikaa! Ravintolan tyhjentyessä pitää vielä kasata kamat. Seuraavana iltana on keikka Turussa.

Lauantai-aamuna Bergmanin Teemu herää kotoaan Kalliosta. Suuta kuivaa. Vittu mikä olo. Suussa maistuu paska. Bergman menee jääkaapille ja katsoo sisään. Kaksi kaljatölkkiä löytyy kaapin perukoilta. Aamu on pelastettu. Iltapäivällä on vielä ne saatanan Nybergin kuvaukset ennen keikkaa. Otetaan pari tasoittavaa ennen kuvauksia, niin menee varmasti paremmin.
"Elämä on tylsää jos ei joskus juhli näin. No kuka sitä aina jaksaa olla selvinpäin. Antaa mennä samaan tahtiin viikko peräkkäin. Kaikki murheet huuhdotaan me sisältämme näin."
- Irwin Goodman: Ei tippa tapa (1966)
Alkuvuodesta 2013 tähän päivään saakka Pää Kii on tehnyt noin 20 keikkaa. Elokuun loppuun mennessä vetoja tulee n. 40-50 lisää. Sen lisäksi Bergman on huidellut muiden bändien riveissä milloin missäkin, yleensä Kallion Lepakkomiehessä. Keikkailu kotikulmilla on kuitenkin toista kuin maan kiertäminen. Jälkimmäinen se vasta on väsyttävää ja kuluttavaa.

Varsinkin kun tyhjät tunnit täytetään vähäisillä yöunilla ja alkoholilla.

Kohta nuo kaksi kaljatölkkiä on juotu. Paljonko kello on? Kohta kaksitoista. Nybergin nauhoituksiin on vielä runsaasti aikaa. Iltakoulu aukeaa kohta. Siellähän voisi käydä kietaisemassa muutaman huurteisen, jotta tämä olo ja jännitys hieman helpottuisi. Kurvistahan pääsee seiskan sporalla kätevästi Yleisradiolle Pasilaan. Otetaan vielä muutama tölkki Piritorin S-Marketista mukaan matkaevääksi, eihän tässä mitään.

Näin suomalainen Iltalehti otsikoi Pää Kii -yhtyeen
Teemu Bergmanin vierailun televisiossa 1.4.2013.

Yleisradiolla muut katsovat jo merkitsevästi ja huolestuneina, kun Bergman astelee studiolle sisään puuhapussinsa kera. Skarppaa Teemu vähän, jooko, joku vihjaa. Vitunko väliä, punkkari miettii. Mä olen tässä ja sillä hyvä. Jos en kelpaa, niin haistakaa vittu. Sitä saa mitä tilaa.

On aika nauhoitusten. Kaksi kokenutta televisiokonkaria juttelevat kameroiden edessä kuin vanhat ystävät. Teemu purkaa jännitystään korkkaamalla vielä yhden tölkin. Tässä vaiheessa kurkusta on hulahtanut alas tuollaiset kolme litraa keskiolutta.

Kohta Teemua pyydetään liittymään seuraan. Hän päätyy antamaan naispuoliselle vieraalle Anna-Kaisa Hermuselle pusun poskelle. Se saa minut muistelemaan lämmöllä sitä erästä talvista lauantai-iltaa 1990-luvun loppupuolella Maria Melinin omistamassa Café Romassa Kalevankadulla, missä päädyin vastaanottamaan lämpiman ja pehmeän kielisuudelman Hermuselta mukavan keskustelutuokion päätteeksi.
Kuten varmasti tiedät, olen elämäni aikana tavannut paljon erilaisia ihmisiä, hyvin harva tekee minuun enää vaikutuksen. Mutta sinä, Nalle, sinä olet tehnyt.

Seuraavaksi tunnen Anna-Kaisa Hermusen lämpiman kielen kiemurtelevan suussani.

Myös Teemu Bergman tekee Hermuseen vaikutuksen.
Saanko sanoa yhden jutun väliin? Yksi v***u vielä niin minä poistun, Hermunen jyrähtää.
"Punkkarit käytöksellään rock'n rollin nolaa, ei sais syödä lihaa, juoda Coca-Colaa. Kukaan Hepan jätkä ei punkkareista piittaa, impatkoon ja juokoot Aperitaa."
Sininen Hevonen: 1977 (1991)
Vain hetkeä aiemmin Hermunen on haukkunut useat tämän päivän ruutukasvot pystyyn. Mutta kun pienoisessa pöhnässä kekkuloiva työväenluokan punkkari päästää suustaan muutaman kirosanan, näkee kokenut naistoimittaja punaista.

Halusiko kokenut naistoimittaja vain tuoda ohjelmaan lisää draamaa vai oliko hän oikeasti järkyttynyt punkkarin kielenkäytöstä, sitä tämä tarina ei kerro. Mutta sen tämä tarina kertoo, mitä Teemu Bergman televisioesiintymisessään oli.

Hän oli oma rehellinen itsensä sekä hyvässä että pahassa. Hän ei pyrkinyt olemaan salonkikelpoisesti fiksu ja filmaattinen, hän oli päiväkänneissään vilpittömästi oma itsensä. Aito punkkari, joka elää kuten opettaa.

Teemu Bergmania on syystäkin sanottu sukupolvensa äänitorveksi. Menetetyn sukupolven. Nyt hän toi olemuksellaan kuvaruutuun sen inhorealismin, jonka Kokoomuksen kannattajat lakaisisivat mieluummin maton alle ja pakottaisivat tämän vaikka puhelinmyyntiin viekkaalle kapitalistille.

"Minun yhteiskuntaani ei kuulu romaanit mustalaiset somalit
neekerit ja muut mutiaiset ja sosiaalipummit jos sinun elämääsi
kuuluu eletään kuin sosdo massa komorossa.. Haavisto on
harmaa ja kalpee hiv ??"
, tuumii perussuomalainen
Aija Lehtoranta Keravalta.
Mutta Teemun esiintyminen toi raikkaalla tavalla ruutuun sen todellisuuden, jossa moni syrjäytynyt elää. Teemu Bergmanin henkireikä on musiikki. Se varaventtiili, joka estää häntä aiheuttamasta vahinkoa itselleen tai ympäristölleen. Punkrock. Teemu elää ja hengittää musiikkia. Se on hänen työtään.

Elämäntyö.

Fiksu ja filmaattinen Teemu ei olisi varmasti aiheuttanut tällaista porua. Keskustelufoorumeilla kysytään miehen sotilasarvoa ja todetaan Teemun tarvitsevan oppia "isän kädestä", koska on erehtynyt haukkumaan perussuomalaisia. "Pää kii-yhtyeen Teemu Bergman kuvastaa hyvin nykynuorison rappiotilaa", kirkuu ketju Iltalehden keskustelufoorumilla. Tässä vaiheessa ketjussa on 25 sivua ja 242 kommenttia.

Kommentit eivät ansaitse palstatilaa tästä blogista, käykää katsomassa ne sieltä.

Siksi Teemun epäsovelias käytös kansalaisten olohuoneissa oli niin komeaa. Se oli punkkia! Se oli sitä samaa asennetta, millä esimerkiksi Hannu Salama vietiin raastupaan Juhannustansseineen vuonna 1966.

Se oli sitä samaa, joka sai suomalaiset nuorisojärjestöt kieltämään Sex Pistolsin esiintymisen Suomessa vuonna 1978, mikä kirvoitti ylöjärveläisen Eppu Normaali -yhtyeen kirjoittamaan laulun Rääväsuita ei haluta Suomeen.

Niin tyhmiä nämä pahansuopaiset kirjoittajat ovat, etteivät näe metsää puilta: Teemu on sorrettujen ääni. Teemu on se taiteilija, jonka nimiin tulevaisuuden perussuomalaiset vetoavat, kun peräänkuuluttavat "aitoa kunnon wanhan ajan suomalaisuutta kuvastavaa taidetta eikä tätä nykyajan roskaa."


Missä on Timo Soini?
Missä on Timo Soini puolustamassa pienen punkkarin aitoa asiaa, kun häntä tarvitaan?

Nyt nämä keskustelupalstojen älykääpiöt haluavat tukahduttaa sen äänen, joka tuo laulujensa avulla itse kokemansa yhteiskunnan epäkohdat kuuluviin. On huolestuttavaa, jos näidenkin epäkohtien virallinen äänitorvi saa enää olla Timo Soini.

"Mene töihin", Teemulle sanotaan. Mutta Teemu tekee jo työtä! Hän on omistautunut työlleen. Musiikilleen. Sille samalle musiikille, jolla ylöjärveläinen Eppu Normaali aloitti uransa vuonna 1976, jalostaen säveltaiteensa miljoonamenestykseksi. Jota työttömät ja työmuurhaiset tarvitsevat unohtaakseen edes hetkeksi arjen murheet.

Palkkatyötäkin Bergman on tehnyt sairaanhoitajana.

Tällä hetkellä Teemu Bergmania revitään kahteen maailmaan. Toisessa on massasuosio suomalaisten uutena rocksuosikkina, toisessa taas punkkareiden oman pienen yhteisön turvaverkko. Suuri tuntematon tai tuttu ja turvallinen. Yhdessä nurkkauksessa ilkkuvat näädät lynkkausmentaliteetin vallassa kun toinen tekee yhä useampia puhuttelevia kantaaottavia lauluja tästä ajasta. Toisaalla taas hylätyksi tulemisen pelko omissa porukoissa, jos suosio tästä vielä kasvaa.

Ei ihme jos alkaa ahdistaa.

Kun nämä keskustelupalstojen rääväsuut lähtevät kiskomaan keskikaljaansa Eppujen keikalle ja huutamaan tahroja paperille sekä tuhansien murheellisten laulujen maata, he haluavat kieltää jälkipolvilta omat iskusävelmänsä.

Ja se jos mikä on tragikoomista.

EPILOGI:

Vittu että tuo haastattelu meni ihan pitkin vittua, Teemu Bergman tuumii matkalla Yleisradiolta illan keikalle Turkuun, välittäen viestin myös yhtyeensä levy-yhtiön Stupido Recordsin pomolle Joose Berglundille.

Hän kaivaa kassista tölkin ja sihauttaa sen. Maailmassa ei ole yhtäkään sellaista ongelmaa, mitä ei oluella voitaisi parantaa.

On illan juhlan aika. Teemu huomaa olevansa jo melko hyvässä hutikassa. Hän hakee takahuoneesta juomia ja jakaa niitä eturivin yleisölle.

Keikalla soitto menee miten menee, mutta onneksi bändi paikkaa karismaattisen johtajansa puutteet.

Vittu mä oon kyllä aika vitun kännissä
, toteaa laulaja-kitaristi mikrofoniin yhdessä välissä.

Jossakin välissä yleisössä alkaa ilmetä levottomuutta. Joku katsoja on katsonut oikeudekseen ja velvollisuudekseen töniä ja mukiloida muuta yleisöä eturivissä.
Hei sinä siinä, lopeta toi. Painu vittuun täältä. Tänne on tultu tanssimaan ja pitämään hauskaa, ei tappelemaan. Painu vittuun täältä, vitun persu. Etsä tajua, PAINU VITTUUN.
 
Tunnelma on kaoottinen. Noin tunnin kestäneen sekavan esiintymisen jälkeen konsertti on lopulta ohi. Teemu Bergman jää pitämään sekavaa luentoa lavalle. Rocktoimittaja Nalle Österman käy vaihtamassa sanasen nokkamiehen kanssa. Rumpali Niila Kunnari heittää ohittaessaan kaksikon, että "Nalle, sähän voisit kantaa ton basarin tonne bäkkärille kerran tosta Teemusta ei ole siihen".

Teemu Bergman tulistuu ja potkaisee rumpalin bassorumpua. Seuraavaksi Niila Kunnari ottaa Teemun kitarakaapin ja heittää sen päistikkaa lavalta alas. Rocktoimittaja Österman kehottaa kaksikkoa lopettamaan. Kunnari ottaa symbaalitelineen. Näyttää siltä, että hän on aikeissa kumauttaa sillä Östermania tai Bergmania päähän.

Sama Kunnari, joka vain pari viikkoa aiemmin on yöpynyt Östermanin olohuoneen vuodesohvalla.

Seuraavaksi taistelupari Kunnari ja Bergman ovat toistensa kurkuissa kiinni. Joku 200-päisestä yleisöstä hakee järjestysmiehet paikalle. He saavat taltutettua tuittupäät vain vaivoin. Östermania vituttaa. Hän on kokenut tämän joskus aiemminkin. "Bon voyage", tämä on koettu joskus ennenkin, kuten laulava mäkihyppääjä Matti Nykänen toteaisi.

Poistuessaan paikalta puolisonsa kanssa rocktoimittaja Österman näkee suomipunkin äänitorven Teemu Bergmanin värjöttelevän klubin edustalla vähissä vaatteissa. Bergman näyttää palelevan. Österman puolisoineen poistuu paikalta vähin äänin. Ei tähän keksi mitään sanottavaa. Viikkoa myöhemmin Östermanin puolison ystävä ehdottaa rocktoimittajalle soittohommia. "Pitämään hauskaa", kuten hän asian ilmaisee.

Hauskaako? Ennen pitkää ne johtavat aina murheeseen. Selkä katkeaa. Rocktoimittaja päättää kirjoittaa aiheesta blogin.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

"Haistahan taas läski kompassisilmä vittu!!!!"

Kirjoitin eilen, lauantaina 30. maaliskuuta 2013 blogikirjoituksen, missä totesin analyyttisesti, rehellisesti ja kiihkottomasti bänditouhujen olevan perseestä, pohjaten kirjoituksen omiin kokemuksiini bänditouhuista yli 20 vuoden ajalta..

Kirjoituksesta saamani palaute yllätti minutkin. Vajaassa vuorokaudessa tuo teksti luettiin yli 1300 kertaa ja jaettiin Facebookissa yli 200 kertaa.

Omassa Facebook-feedissäni huomasin blogia jaettavan ihan kiitettävästi. Erään jaon saatesanat herättivät kuitenkin huomioni.
Nalle Österman, läski kompassisilmä.

"Haistahan taas läski kompassisilmä vittu!!!!"

Oho, wau, millaista kielenkäyttöä!

(Tähän väliin täytyy todeta, että kyseessä on Facebook-ystävä vieläpä kaiken kukkuraksi sellainen, joka on pyytänyt MINUA Facebook-ystäväksi! Tähän voisi joku tokaista, että "when you have friends like these, who needs enemies.")

Alan tutkia tuon henkilön henkilöhistoriaa Googlella. Hyvin nopeasti käy ilmi, että kyseessä on henkilö, jolla on historiaa soitinliikkeen myyjänä. Ahaa, ilmankos otti niin koville.

Minähän kirjoitin, "ehkä levy-yhtiöitä vielä alhaisempiakin unelmien hyväksikäyttäjiä ovat musiikkiliikkeiden myyjät. Siellä he seisovat tiskinsä takana ylimielisesti katsellen jokaista liikkeeseen astuvaa hyypiötä. "Mitä vittua nuo pitkätukkaiset hampuusit täällä tekee? Ah, mutta sieltä tuleekin isä jälkikasvunsa kanssa! Nyt äkkiä, kuinka isosti pullottaa povitasku? Äh, ei kovin isosti. Mutta oi katso: tuollapa vasta on paksu lompakko. Nyt palvelua, nyt palvelua!" Kuin hyeenalauma nuo myyjät hyökkäävät isän ja jälkikasvun kimppuun. Provisiot vain killuvat silmissä ja mielissä kuin yrittävät kaupata iskälle mahdollisimman paljon tavaraa mahdollisimman hyvällä katteella."

Pieni tarkennus tähän on paikallaan, eli tarkoitin siis yo. tekstinpätkällä soitinliikkeiden myyjiä, levykauppiaat ovat yleensä mitä mukavinta porukkaa (terveisiä muuten Teemu Bergmanille).

En tiedä, johtuiko Facebook-ystäväni tunneperäinen reaktio tekstini tästä osuudesta, vai oliko kirjoitukseni kauttaaltaan täyttä paskaa Facebook-ystäväni mielestä.

En näe kuitenkaan mitään syytä muuttaa mielipidettäni soitinliikkeiden myyjistä. Empiirinen kokemus on osoittanut, että useimmat täyttävät nuo tunnusmerkit. Tiedä sitten, johtuuko se luonteesta vai olosuhteiden pakosta.

Muuttuuko ihminen mulkuksi ryhtyessään soitinliikkeen myyjäksi vai täytyykö olla mulkku päästäkseen soitinliikkeen myyjäksi?

Facebook-ystäväni tunneperäisen avautumisen jälkeen veikkaan jälkimmäistä.

Kohta Facebook-ystäväni aikajana alkoi täyttyä kommenteista.

Nalle Österman, Suomen paskin rocktoimittaja.
"ei vittu :D suomen paskin rocktoimittaja nokittaa panoksia entisestään ja tällä kertaa ALOITTAA jutun kuvalla omasta itsestään jossain viiden markan bändissä. jeesus kristus."
Useimmat muotiblogit on muuten varustettu kuvilla käyttäjästä itsestään. Joten ei se kovin tavatonta ole, päinvastoin.

Sen verran olin tuosta kommentista imarreltu, että painoin tykkää-nappia. Näin teki myös kolme muuta Facebook-ystäväni Facebook-ystävää. Eihän tuosta kommentista voi nyt olla tykkäämättä. Olenhan kutsunut itseäni "Suomen parhaaksi rocktoimittajaksi" nyt sain kuulla olevani paskin.

Hommat ovat siis hyvässä balanssissa.

Niin tai näin, on rockissa ollut aina tärkeintä, ettei jätä ketään kylmäksi.

Toisekseen olin ilahtunut, että kirjoittaja kunnioitti työtäni sen verran, että nimesi soittotouhuni "viiden markan bändiksi". Viisi markkaa on kuitenkin 2½ kertaa enemmän kuin kahden markan bändi.

Viiden markan bändeihin kommentoijalla on siis vielä matkaa.

Kirjoittaja päättää kommenttinsa sanoihin "jeesus kristus". Wikipedia kertoo, että "Jeesus Nasaretilainen (muinaiskreikaksi Ιησους Ναζωραιος[1] ie:su:s nadzo:raios), kristittyjen Jeesus Kristus (muinaiskreikaksi Ιησους Χρτστος ie:su:s kʰristos), oli Uuden testamentin mukaan juutalainen uskonnollinen uudistaja ja kristinuskon Jumalan Jahven poika, joka tuomittiin Jerusalemissa kuolemaan ristiinnaulitsemalla. Jeesuksen kuoleman muistopäivänä vietetään kristinuskossa pitkäperjantaita, joka on kaksi päivää ennen pääsiäissunnuntaita."

Nimesikö kommentoija minut juuri Jeesukseksi?

Ki-tois kunniasta! Sehän tarkoittaa silloin sitä, että olen kaikkivaltiaan Jumalan poika iankaikkinen!

Seuraava kirjoittaja tiputtaa minut kuitenkin kylmästi jalustalta.

Nalle Österman, täysin lahjaton kehari.
"Nalle tiiän että tää päivitys näkyy sun feedissä joten tahdon vaan käyttää tilaisuuden hyväkseni sanomalla että oot täysin lahjaton kehari ja hyväksyn varauksetta kaiken paskan mitä sulle tapahtuu elämässäs!"

Ensin olin Jeesus, seuraavassa hetkessä lahjaton kehari. Tarkoittaako tämä siis sitä, että Jeesus oli lahjaton kehari?

Muistan aikoinaan, kun ryyppäsin kuin sieni ja kiskoin säännöllisesti päiväkännejä Helsingin Kalliossa sijaitsevassa Soittoruokala Roskapankissa. Tuolloin tein tuttavuutta erään vammaisen miehen kanssa kutsuttakoon häntä nyt vaikka "Kartsaksi" tai "prätkäinvaksi" jonka tapoihin kuului pummia kolikoita limppariin kaljaa kiskovilta asiakkailta.

Vittu mikä lahjaton kehari, tuosta ei tule koskaan mitään, tuumin tuolloin monesti itsekseni.

Voih, kuinka väärässä minä olinkaan! Muutamaa vuotta myöhemmin tämä samainen "Kartsa" tai "Prätkäinva" opittiin tuntemaan Kallion suosituimman punkrockbändin, kehitysvammaisista koostuvan Pertti Kurikan Nimipäivien laulusolistina Kari Aaltona!
Kari Aalto istui Texasin auringossa
maaliskuussa 2013 (kuva:
Helsingin Sanomat)


Noin viikko sitten luin sitten Helsingin Sanomista, kuinka "Kari Aalto ottaa rennosti Texasin auringossa".

Olin ylpeä, iloinen ja onnellinen Kartsan puolesta! Itse en ole koskaan saanut ottaa rennosti Texasin auringossa. Lukenut olen vain edesmenneen Pete "Räkä" Malmin haastattelun Soundi-lehdestä joskus 1990-luvulla, missä hän kertoi, että Amerikassa kaikki on suurempaa - "vitutkin ovat kuin pesuvateja".

Olen varma siitä, että Texasin aurinko on ainakin 137 kertaa isompi kuin Suomen aurinko.

JA VITUN LAHJATON KEHARI KARI AALTO ON SAANUT OTTAA RENNOSTI TEXASIN AURINGON ALLA MAALISKUUSSA 2013!!!

Mitä opimme tästä? On ilo olla lahjaton kehari! Pääsee kiertämään maailmaa ja vuoden suomalaiseksi dokumentiksi valitun dokumenttielokuvan päätähdeksi!

Kiitos kunniasta, olen ilomielin täysin lahjaton kehari!

Mitä tulee kaikkeen paskaan, niin silläkin on arvonsa. Paskasta kun kasvaa puu, josta voi tehdä paperia, mille tämänkin tekstin voi painaa, jonka jälkeen siihen voi pyyhkiä vaikka perseensä ja heittää paskapaperin tämän jälkeen vaikka metsään - jolloin siitä kasvaa jälleen uusi puu!

Elämän kiertokulku on iloinen asia, sen tietää myös lahjaton kehari Jeesus Kristus, joka Uuden testamentin mukaan nousi kuolleista kolmantena päivänä ristiinnaulitsemisestaan.

Nalle Österman, vittu mikä idiootti.
"Vittu mikä idiootti. mut hyvin te silti provoudutte. vai onkohan toi vaan tyhmä, eikä tjua mikä se provokaan on..."

Yli 20 vuoden mittaisen työuran tehneenä vapaana toimittajana olen oppinut, että teksti on hyvä silloin, kun se herättää reaktion. Suomalainen tapakulttuuri vain on sellainen, että täällä pitäisi sulautua osaksi harmaata massaa eikä erottua joukosta ellei halua saada tällaisia kommentteja osakseen tai vaikkapa sitten turpaansa väkivaltaan taipuvaiselta rocktähdeltä.

Se on osa maan tapaa, mihin meidät ehdollistetaan, kasvatetaan, koulutetaan, aivopestään ja tasapäistetään jo koululaitoksesta lähtien jatkuen sitten osaksi yhteiskunnan koneistoa uutterana ja nöyränä työmuurahaisena.

Suomessa eletään yhden totuuden maassa. Yleensä sellaisen totuuden, joka tulee jonkun ylempiarvoisen yhteiskunnallisen vaikuttajan suusta oli se sitten toimitusjohtaja, pääministeri tai presidentti.

Siihen luotetaan, siihen uskotaan, siihen halutaan uskoa.

Yhdet uskovat kristittyyn Jumalaan, toiset musiikilliseen läpimurtoon bändinsä kanssa, kolmannet nigerialaiskirjeisiin, neljännet uuteen pomoon joka kertoo, ettei työhön ole tulossa mitään muutoksia.

Sama usko.

Kuten eräs kaveri tuossa eilen totesi blogini luettuaan, että "Suomessa on ehkä noin 200 bändiä, jotka tienaavat musiikillaan. Suomessa on noin 16 000 bändiä, jotka tekevät musiikkia. Kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaisesti suurin osa bändeistä tekee uraa tappiolla."

Vilkaisin äsken Suurta Suomalaista Bändirekisteriä. Sen mukaan Suomessa on tällä hetkellä 28294 bändiä.

Nopean laskutoimituksen perusteella 0,7 prosenttia suomalaisista bändeistä toimii kannattavasti.

Mutta toki saa uskoa mihin haluaa. Vaikka siihen Jeesuksen toiseen tulemiseen ai niin, tulin jo (kädelleni) tai siihen, että tekee kansallisen tai kansainvälisen läpimurron.

Usko riittävästi, niin kyllä se Jeesus sieltä tulee!

Tai sitten voi vain pitää hauskaa kavereiden kesken treenikämpällä soitellen.

Tai vaikka näyttöpäätteen takana blogini kommentoijille naureskellen.

Onneksi blogini kirvoitti myös toisenlaisia mielipiteitä.

Bänditouhut ovat todellakin ihan perseestä.
"Tässä on hyvinkin seikkaperäisesti kerrottu bänditoiminnasta ja pystyn allekirjoittamaan ja samaistumaan jopa pelottavan hyvin. Älä kuitenkaan käsitä väärin, en ole itse vieläkään luovuttamassa, vaikka samaa mieltä olenkin.
..bänditouhut todellakin ON ihan perseestä, ja ovat vieneet minutkin jo montakertaa lähes hermoromahduksen ja vararikon partaalle, silti jatkan, kun en muutakaan oikein osaa tai tahdo harrastaa. :)"


Kommentoijana levyttävä suomalainen laulaja, jota voisi kutsua puoliammattilaiseksi.

Arvostan tätä artistia. Huomaan, että hän on jo hyväksynyt realiteetit tai on ollut pakotettu hyväksymään. Silti hän jatkaa, koska ei oikein muutakaan osaa tai tahdo.

Ihailtavaa rehellisyyttä.

Suomi on hyvin kristillinen maa. Wikipedian mukaan viime vuonna kirkkoon kuului vielä 4 146 056 henkilöä, eli 76,4 % maamme väestöstä.

Meidät on jo pienestä pitäen istutettu ja kasvatettu uskomaan yläkerrasta tuleviin oppeihin, viralliseen totuuteen.

Mutta mikä on totuus?

Jos asetetaan vastakkain minun totuus ja toisen totuus, valikoituu totuudeksi yleensä se, jossa on enemmän vipuvoimaa. Siihen tarvitaan kulissit: uskottava levy-yhtiö, edustava hallitus, komealta kalskahtava titteli tai johtava asema yrityksessä oli se sitten nimeltään valtio, hallitus, levy-yhtiö, valtiokirkko, opettaja tai pomo.

Ainakin se viesti kuulostaa uskottavammalta kuin lahjattoman keharin ja läskin kompassisilmän horinat.

Kuinka monen leveän hymynkaareen taakse kätkeytyy ruskea kieli ja pimeä mieli?

Ohjelmat kuten Voice of Finland, Talent, Idols ja monet muut opettavat meille, kuinka showbusiness on yhtä suurta onnea, riemua ja juhlaa. Kun samppanjapullot poksahtelevat ja maireasti hymyilevä levy-yhtiön pomo tai manageri selittää sinulle olevasi seuraava supertähti, on helppo nauttia imartelusta ja kauniista sanoista.

Monet naureskelevat nigerialaiskirjeiden höynäytetyille, mutta useimmiten samat henkilöt eivät epäroi vetää nimeään levy-yhtiön sedän tai managerin tarjoamaan sopimuspaperiin.

Vaikka se useimmiten tarkoittaa sitä, että artisti lahjoittaa luovuutensa ja hengentyönsä levy-yhtiön sedän ja/tai managerin taloudellisen aseman kasvattamiseen.

Jos niin onnekkaasti käy, että velat alkavat muuttua saataviksi, muuttuu pelin luonne. Sen näkee silloin siitä, että levy-yhtiön setien ja tätien hymynkaareet kääntyvät entistä korkeammalle. Samaan hengenvetoon koneet täytyy pitää käynnissä loppuun asti terveydenkin uhalla ettei levy-yhtiön sedän tai managerin taloudellinen toimeentulo koe kolausta.

Tähän asemaan päästyäsi tai jouduttuasi saatat eräänä päivänä herätä letkuista Norjassa tai lavalta New Yorkissa 36 tunnin mittaisen kokaiinimaratonin jälkeen.

Kadehdittavaako?

Eräs suomalainen puoliammattilainen laulajatar totesi eilisestä blogistani puolestaan näin:

Nalle Österman, katkera mies.
"Inhorealistinen, ajatuksia herättävä kirjoitus unelmia kasassa pitävän toivon menettämisestä."

Johon ensimmäinen kommentoija vastasi hymiön kera: "Olipas katkeraa shittiä :D"

Katkeruuttako?

Wikipedian mukaan "katkeruuteen vetoaminen (lat. Argumentum ad odium) on tunneperäinen argumentaatiovirhe, jossa vastaväite pyritään kumoamaan sillä, että vastaväittäjällä on jotakin hampaankolossa väitteen esittäjää vastaan. Sen yleinen kaava on seuraava:

    Henkilö X esittää väitteen A
    Henkilö Y esittää väitteen B
    Y kokee antipatiaa X:ää kohtaan
    Siispä väitteen A on oltava epätosi"


Olen aika ajoittain pohtinut, mikä saa lukijan leimaamaan mielipidekirjoituksen tai blogipostauksen katkeraksi tilitykseksi. Nyt sain sille tieteellisen vastauksen ja vieläpä latinaksi!

Toinen selitys lienee se, että kirjoitus osuu liian arkaan paikkaan, hermoon. Aivan kuten uskonasioissa, on rock-uskovaiselle usko läpimurtoon ja tähteyteen pyhä asia. Ja kun läski kompassisilmä iskee tuohon uskoon särön, niin tyhmää vituttaa.

Siispä väitteen on oltava epätosi.

Ja näin rock-uskovaiset voivat nukkua yönsä rauhassa.

Jeesus nousi kuolleista, halleluja!

Mukavaa pääsiäistä kaikille!


Gadgetissa oli virhe