maanantai 6. lokakuuta 2014

Suomalainen musiikkilehdistö on jo kuollut


Pertti Neumann oli usein Suosikin
kannessa 1980-luvulla.
"Suomalaisesta musiikkimediasta puuttuu innostus." Näin otsikoi ystäväni ja blogikollegani Jussi Mäntysaari omassa Also Sprach Jussi -blogissaan toissapäivänä, lauantaina 4. lokakuuta 2014.

Siviiliammatiltaan Mäntysaari on radiokanava Voicen musiikkipäällikkö ja yhteisömanageri. Tämän lisäksi hän kirjoittaa satunnaisesti niin Rumbaan kuin Soundiinkin. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin tamperelaisen Soundin avustaja ei saanut kirjoittaa helsinkiläiseen Rumbaan - ja vice versa.

Maailma muuttuu ja musiikkimediat sen mukana - vai muuttuuko?

Mäntysaaren kirjoituksesta nousee kaksi pointtia ylitse muiden:
1) Vaikka lähtökohtaisesti "kaikki" kuuntelevat musiikkia, miksi musablogit eivät ole yhtä suosittuja kuin esimerkiksi äitiys- ja muotiblogit?
2) Miksi musalehdet eivät pidä myönteisemmin "omiensa puolta", eli liputa ja hehkuta äänekkäämmin ja näkyvämmin nousevien artistien hengentuotteita?

Tässä seuraavassa yritän pohtia syitä, miksi suomalaiset musablogit eivät sytytä ja miksi suomalaisessa musalehdistössä ei uskalleta heittäytyä rohkeammin.

Maukka Perusjätkä "moottorisahasi"
Helsingin kaupunginjohtajan
Erkki Tuomiojan 1980-luvulla.
Nostan ensin valokeilaan sanan VIITEKEHYS. Se on varsin tylsän ja mitättömän oloinen sana. Siitä se mielestäni kuitenkin lähtee. Viitekehyksen täytyy olla kunnossa. Lukijalla - oli sitten kyseessä blogi tai musiikkilehti - täytyy olla varmuus siitä, että jos hän klikkaa linkkiä tai kaivaa kuvetta lehdelle, hänen täytyy lukijana saada vastinetta rahoilleen tai ajalleen.

Jos viitekehys on epämääräinen, jää lehti hyllyyn ja klikkaukset menevät muualle.

Eivät kaikki tietenkään kirjoita innottomasti ja mielenkiinnottomasti. Ei ole kovin yllättävää, että niitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia myös luetaan ja jaetaan sosiaalisissa medioissa - oli aihe mikä tahansa.

Musiikkipuolella sellaisia kirjoituksia ovat tässä maassa viime vuosina rustailleet muun muassa Jean Ramsay, Niko Peltonen, Janne Flinkkilä, Oskari Onninen, Mervi Vuorela, Jussi Mäntysaari, Jocka Träskbäck, Pasi Kostiainen, Tero Alanko, Samuli Knuuti, Ari Väntänen, Mika Seppänen sekä tietysti myös minä.

Kuka nostaisi kissan hännän ellei kissa itse, mutta reilussa kuukaudessa (6.8.-12.9.2014) onnistuin luomaan neljä tekstiä, jotka on tähän mennessä luettu yhteensä yli 110 000 kertaa. Nämä tekstit ovat:

1) Kannattaako musiikista kirjoittaminen enää (julkaistu 6.8., 39 423 lukukertaa)
2) MTV Push, huikea investointi vai vuosikymmenen puhallus? (12.9., 38 337)
3) Artisti, tästä syystä et pääse televisioon (11.8., 23 075)
4) Miksi Miljoonasateen jäsen halutaan oikeuteen TV-ohjelman takia? (27.8., 10 185)

Edesmennyt Elvis Presley oli varmasti
Suosikin toistuvin kansikuvapoika
Jyrki Hämäläisen aikakautena.
Minulla on siis todellakin empiiristä tutkimustietoa siitä, kuinka musiikista lukeminen kiinnostaa suomalaisia edelleen, kunhan se saamarin VIITEKEHYS on kunnossa.

Mäntysaaren kysymyksen sijasta mielestäni olisi oleellisempaa kysyä, MIKSI MUSIIKISTA HALUTAAN SUOMESSA KIRJOITTAA NIIN PEHMEÄSTI, YMPÄRIPYÖREÄSTI JA EPÄKIINNOSTAVASTI?

Itse täytin kesällä 41 vuotta. Kun olin teini-ikäinen, Suomen ylivoimaisesti suosituin ja luetuin musiikkilehti oli Suosikki. Uskon useimpien musiikkialalla toimivien aikalaisteni löytäneen kipinän musiikin tekoon tai siitä kirjoittamiseen juuri Suosikista.

Niin minäkin.

Kun olin 15-vuotiaana ryhtynyt kirjoittamaan Rumbaan, pyydettiin minua 17-vuotiaana avustajaksi Suosikkiin. Olin otettu, olihan vuodesta 1961 vuoteen 2012 julkaistu Suosikki ollut tähän asti Suomen pitkäikäisin nuortenlehti, jonka levikki oli parhaimmillaan yli 150 000 numeroa.

Suosikkiin kirjoittamisessa oli fiilistä ja siitä maksettiin hyvin. Suosikissa oli armotonta hehkutusta, prameilevaa glamouria, kauniita ja kiiltäviä kuvia sekä mahtavia HYPERTURBOMEGAMAXI-numeroita, joiden kannessa komeili yleensä komea Elvis Presley.

Elvis elää edelleen, vuosikymmenestä toiseen.
Suosikki opetti päätoimittajansa Jyrki "Jyräys" Hämäläisen johdolla varmasti historiasta paremmin ja innostavammin kuin yksikään historianopettaja tässä maassa.

Hämäläisen opit sattuivat nyt olemaan vain popkulttuuria eivätkä esimerkiksi sotahistoriaa.

Jossakin vaiheessa lehden toimituksen sisällä tehtiin sellaisia toimituksellisia ratkaisuja, joiden seurauksena lehden levikki hiipui hiipumistaan ja lopulta romahti. Loppuvaiheessa syöksykierrettä yritettiin oikaista sillä, että HYPERTURBOMEGAMAXI -kansi-iskun sijasta kanteen lyötiin niinkin houkutteleva iskulause kuin "TYTTÖJEN TYYLIKKÄIN LEHTI".

Suosikin jäähyväisnumero näki päivänvalon joulukuussa 2012. Samoihin aikoihin lakkautettiin myös lehden verkkosivut. Sen johdosta voinen ylpeillä edes sillä, että lehden verkkosivujen uutistoimittajana onnistuin luomaan Suosikin verkkosivujen historian luetuimman uutisen - vuorokaudessa yli 60 000 lukukertaa, yli 8000 Facebook-jakoa sekä toistasataa kommenttia rap-artisti Steen1:n oman Facebook-vuodatuksen pohjalta.

Julkisuudessa Suosikin kuolemaa selitettiin pitkälti muuttuneilla markkinoilla, joissa poplehdelle ei ollut enää tilausta. VÄÄRIN. Väitän, että VIITEKEHYS oli pilattu. Väitän myös, että aikana, jolloin suomalainen popmusiikki on erilaisten Vain elämää -tähtien ja Robinin myötä suositumpaa kuin koskaan, ei tällaisena aikana olisi muuta kuin tilausta viihdyttävälle ja suomalaisia poptähtiä hehkuttavalle lehdelle.

"Vuoden RAJU avaus, Rock Magazine no.1"
Suosikin kuolemaan liittyy pitkälti sama problematiikka kuin Mäntysaaren kirjoituksen toiseen pääpointtiin: kun Suosikki lakkasi kirjoittamasta artisteista kiinnostavasti ja innostavasti, katosivat myös lukijat. Minne? Tuskin heidän musiikkinälkänsä minnekään katosi? Uskon, että esimerkiksi Seiskaan, iltapäivälehtiin ja Hymyyn, joissa heidän tarpeensa ja viihdenälkänsä tyydytettiin paremmin kuin konservatiivisuuden airueeksi muuttuneessa "tyttöjen tyylikkäimmässä lehdessä".

Samankaltaista kehitystä on havaittavissa rohkeana ja rempseänä vaihtoehtolehtenä vuonna 1983 aloittaneessa Rumbassa, joka tänä päivänä näyttäytyy melko konservatiivisena painotuotteena. Kenelle Rumbaa oikein tehdään nykyään? Tämän konservatiivisuuden seurauksena lehden sivumäärää on karsittu ja julkaisutahtia höllätty tasaisin väliajoin.

Samaa tietä vaikuttaa kulkevan myös Soundi.

Mäntysaari on oikeilla jäljillä pohtiessaan, miksi suomalaiset musablogit eivät kiinnosta ja miksi musalehdet eivät pidä artistiensa puolta rohkeammin.

Minä vastaan Mäntysaaren pohdiskeluun väittämällä, että nykyajan konservatiivisempi ilmapiiri ja varman päälle pelaava musiikkialan toimintakulttuuri on näivettänyt ja kuivattanut suomalaisen musiikkilehdistön siinä määrin tylsäksi ja ankeaksi paikaksi, että lukijakato on ilmeinen syy ja seuraus. Tämän kehityksen johdosta useimmat bloggaritkin kokevat tarpeelliseksi kirjoittaa kuivasti ja ankeasti, koska kokevat sen kuuluvan jotenkin asiaan pärjätäkseen suomalaisessa musiikkibisneksessä.

Suosikin kultaplatinanumero,
parempaa kuin seksi Princen kanssa!
Lisään vielä löylyä provosoimalla, että suomalainen musiikkilehdistö on jo kuollut. Ehkä sitä pidetään keinotekoisesti hengissä happikaapissa ja -letkuissa koomapotilaan tavoin, mutta populaarimusiikin eloa, iloa ja riemua siitä on aika hankala löytää, ellei jopa mahdotonta.

Muistetaan vielä ne Rumbaa, Soundia, Infernoa ja Episodia julkaisevan Pop Median toimitusjohtajan Tuomo Häkkisen tunnustukselliset sanat Helsingin Sanomissa tämän vuoden maaliskuussa, jossa Häkkinen sanoo Pop Median siirtyneen yli 50-prosenttisesti tekemään digitaalisia sisältöjä.

"Lehtiä tehdään siinä sivussa jonkin verran. Rytmi-lehti yhdistettiin Soundiin vuodenvaihteessa. Yhtään lehteä ei olla lakkauttamassa, koska tilaajamäärät ovat riittäviä."

Väitän ja uskon, että Suomessa on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan tilausta kiinnostavalle ja innostavalle musiikkilehdelle, jonka VIITEKEHYS on kunnossa.

Eli jos sieltä bittiverkkojen syövereistä löytyy joku rahamies, joka haluaa lähteä rahoittamaan suomalaisen musiikkijournalismin tulevaisuutta ja seuraavaa menestystarinaa, ei muuta kuin yhteydenottoa tännepäin. Väitän, että kyllä täällä ammattitaitoa, fiilistä, lukijoita ja kiinnostusta on.

7 kommenttia:

  1. Voisi kysyä, miksi kukaan ei enää tee yhtä loistavaa musiikkiblogia tai portaalia, kuin Nuorgam oli? Luultavasti kyse onkin haluttomuudesta tunnustaa painetun lehden häviö netille, eikä haluta panostaa laadukkaaseen nettijulkaisuun.

    VastaaPoista
  2. Minä olen kuullut yhtä sun toista Nuorgamin kulisseista tekijöiltä ja sen liepeillä pyörineiltä henkilöiltä, miksi sivusto lopetettiin. Oliko suurin syy se, että tekijät eivät saaneet rahaa vai se, että Nuorgamin vastaava päätoimittaja Matti Markkola sai vakityön Ilta-Sanomista, mene ja tiedä, mutta raha oli ainakin yksi syy - sitä ei ollut eikä tullut. Pointti: Nuorgam vaati lopulta liikaa työtä ja aikaa tekijöiltään, jotta sitä olisi jaksanut tehdä yksinomaan hyväntekeväisyydestä.

    Niin kauan, kun valtaosa ihmisistä eivät halua maksaa laadukkaasta nettisisällöstä (musiikkiblogeissa tai muualla), ei nettisisältöjen laatu tule kohentumaan. Ja niin kauan printti, joka maksaa tekijöilleen kohtuulliset palkkiot tulee olemaan ylivertainen verkkomedioihin nähden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, se oli liian hyvää ollakseen totta. Ja monenlaista huhua Nuorgamin taustoista onkin liikkunut, mutta se niistä.

      Mun pointti olikin lähinnä demonstroida, että historiaan on jäänyt yksi hyvin tehty ja loistava musiikin nettimedia. Tekijäthän ovat edelleen "tuolla jossain" ja aika moni kirjoittaakin freelancerina erilaisiin nykyisiin medioihin. Ehkä tästä voisi oppia jotakin.

      Uskon, että ihmiset ovat valmiita jonkin verran nettimediasta maksamaan, jos tarjonta on tarpeeksi monipuolista ja kokonaisvaltaista; Nuorgamin tapauksessa Spotify-soittolistat, aktiivinen some ja nettisivujen loistava käytettävyys.

      Poista
  3. Jo toistakymmentä vuotta operoinut Imperiumi on onnistunut toimimaan pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti, propsit heille siitä. Itselleni Nuorgam oli liian indie, jotta olisin jaksanut innostua siitä suuremmin - tai sitten se johtui liian monesta numeroidusta listaustopikista, jotka aiheuttivat näppylöitä.

    Oli kyseessä netti tai printti, tarvitaan sille rahoitus takaamaan käynnistämiskulut, ylläpidon sekä jatkuvuuden. Ilman vakaata talouspohjaa en näe tulevaisuutta tällaiselle saitille tai printtimedialle. Tämä on valitettava realiteetti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näkemyksiähän nämä vain. Luotan kyllä sun ammattitaitoosi ja tietämykseesi, omat kommenttini heitän mutu-pohjalta.

      Hauska tuo "indie", en tiedä kävitkö uteliaisuuksissasi katsomassa, minkä nimistä blogia kirjoitan, mutta ei siitä sen enempää :)

      Poista
  4. Joonas, kävin uteliaisuuttani viimeisimmän kommenttisi jälkeen ja naurahdin. Sattumaako? ;-)

    VastaaPoista

Gadgetissa oli virhe