perjantai 28. marraskuuta 2014

"Nalle, voisitsä arvostella meidän keikan?"

Naslow on vuonna 2012 perustettu
turkulainen metalcore-bändi.
"We like to party like there's no tomorrow!"

Niin siinä todellakin lauletaan. Me aiotaan bailata vailla huolta huomisesta. Kuulostaa ihan Santa Cruzilta tai Andrew W.K.:lta.

Kappaleen esittäjänä ei kuitenkaan ole suomalainen tai amerikkalainen hard rock -akti vaan turkulainen metalcore-yhtye Naslow, jonka laulusolisti Jarno Virkki on pyytänyt minut Turun Klubille katsomaan ja arvostelemaan heidän keikkansa. Koska yhtyeen musisointi ei ole minulle entuudestaan tuttua, valmistaudun koitokseen kuuntelemalla muutamat laulut bändin  Soundcloud-sivuilta.

Teen päätöksen: hyvä on, olkoon menneeksi. Katsokaas, koska me aiotaan bailata vailla huolta huomisesta.

Mikä ihmeen Naslow?

Seuraa informatiivinen tiedote: Naslow on Turussa vuonna 2012 perustettu melodista metalcorea esittävä viisikko. Naslow ilmoittaa Facebook-sivuillaan esikuvikseen ja vaikuttajikseen muun muassa yhtyeitä kuten Killswitch Engage, Asking Alexandria, Trivium, As I Lay Dying, Pantera, Damageplan ja Lamb Of God.

Muutamien miehistönvaihdosten jälkeen kokoonpano on muovautunut seuraavanlaiseksi: Jarno Virkki (huuto ja koskettimet), Juhani Weeman (kitara, melodinen laulu), Taavi Lindfors (kitarat), Juuso Hörkkö (basso) ja Niko Mäki (rummut).

Laulusolisti Jarno Virkki palvelualttiina työpaikkansa
Rokbarin baaritiskillä Turussa. (Kuva: Markus Helander).
Yhtyeen jäsenistä minulle on entuudestaan tuttu ainoastaan laulusolisti Virkki, johon olen tutustunut Turun Rokbarin baaritiskillä. Nimittäin silloin, kun itse olen ollut bailaamassa vailla huolta huomisesta, on Virkki ollut yleensä baaritiskin toisella puolella vastaamassa nestetasapainostani.

Baarimestarin työ on taitolaji. Hyvän baarimestarin taitoihin kuuluu kyky lukea asiakasta nanosekunnissa jo ensikohtaamisella, eli nähdä, tulkita ja tuntea eri asiakkaiden erilaiset tarpeet, luonteenpiirteet sekä senhetkinen tunnetila, jotta osaa palvella jokaista asiakasta parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla, jotta asiakas tuntisi olonsa tervetulleeksi ja viihtyisi anniskeluravintolassa maksullisena asiakkaana mahdollisimman kauan.

Virkillä tällainen taito on.

Eräänä iltana päädyin jälleen kerran istuskelemaan baarimestari Virkin palveltavaksi Rokbarin baaritiskille ja dialogiin hänen sekä Turun Levykauppa Äxässä työskentelevän Axegressor-yhtyeen laulajan Jussi Heleniuksen kanssa. Jossakin vaiheessa ajauduin keskustelemaan Virkin kanssa metallimusiikin syvimmästä olemuksesta. Syystä tai toisesta päädyin mainitsemaan For The Imperium -nimisen yhtyeen nimen.

– Se on todella taitava yhtye ja ne kundit ovat todella lahjakkaita. Lisäksi he ovat opiskelleet musiikin teoriaa Sibelius-akatemiassa, Virkki kehui.

"Apua!", ajattelin. Siinä tilanteessa tajusin, millainen menneiden aikojen muinaisjäänne oikein olenkaan.

Metallibändien promovalokuvat kertovat usein paljon
bändien esittämästä säveltaiteesta. Kuvassa Naslow
(Kuva: Annika Krusell).
Itse olen varttunut metallimusiikin parissa aikana, jolloin metalli edusti jonkin sortin kapinaa musiikin teoriaa, soittotaitoa ja vallitsevia arvoja vastaan. Sitä pystyi perustamaan metallibändin, vaikka ei osannut soittaa pätkääkään, kuten muun muassa saksalainen Sodom ja brasilialainen Sepultura erinomaisina esimerkkeinä osoittivat.

– Tämä on varmasti maailman huonoin bändi - minun on pakko kiinnittää tämä talliini, huudahti legendan mukaan saksalaisen SPV -levy-yhtiön pomo Manfred Schütz, solmien levytyssopimuksen Sodomin kanssa. Tuon sopimuksen johdosta SPV julkaisi 1984 Sodomin ylle linkittämäni ep:n In The Sign Of Evil, myyden levyä välittömästi yli 50 000 kappaletta.

Vuosien mittaan toistakymmentä albumia julkaissut Sodom on aktiivinen vielä tänäkin päivänä ja yhtyettä pidetään yhtenä merkittävimpänä äärimetallin pioneerina.

Oma mielipiteeni on, että soittotaitoa on helppo opetella. Paljon hankalampaa on oppia luomaan koskettavia lauluja. Niitä ei synny pelkällä soittotaidolla. Itselleni For The Imperium edusti bändiä, jossa ylivertaisella soittotaidolla yritetään kompensoida sävellysten sisällölliset ja tunnelmalliset puutteet, Virkille puolestaan harvinaisen taitavia muusikoita.

– Voitko tulla arvostelemaan meidän keikan, Virkki kysyi hiljattain minulta Facebookissa.

Asiaa puntaroituani parin päivän ajan suostun lopulta pyyntöön.

Siinä sitten seison perjantai-iltana 14. marraskuuta 2014 Turun Klubin edustalla pohtimassa, olenko täällä todistamassa suomalaisen metallimusiikin tulevaisuutta – vai kuolemaa?

Illan aikana lavalle on nousemassa neljä paikallista kykyä: Descents, The Rounds, Blindnine ja Naslow. Tapahtumaan on vapaa pääsy. Luonnollisesti.

Tätähän tämä on, mietin. Ei ole aloittelevilla bändeillä helppoa tänäkään päivänä, pikemminkin päinvastoin. Metallimusiikin kultaiset vuodet ovat Suomessa takana päin ja livemusiikki on joutunut yhä ahtaampaan rakoon yleisön ollessa huomattavasti kiinnostuneempaa DJ-vetoisista tapahtumista ja Vain elämää -tähdistä kuin ilmaiseksi esiintyvistä demobändeistä.

Jarno Virkki (vas) ja Naslow'n demo-ep:n miksannut ja
tuottanut Hannes Hietarinta (mm. Medeia, Children of
Bodom) tykkäävät bailata vailla huolta huomisesta,
kuten tämäkin kuva todistaaa.
Ei se ole aina ollut näin – muistan esimerkiksi 1980-luvun lopulla Kontulan nuorisotalolle Itä-Helsinkiin välillä saapuneen jopa 300-400 henkeä katsomaan nousevia demobändejä ilmaiseksi.

Turun Klubin arviolta 200 henkeä vetävässä pienemmässä Ilta-kerroksessa on marraskuussa 2014 arviolta 80-100 henkeä. Laskeskelen, että eri bändien jäsenet ja heidän tyttöystävänsä muodostavat noin puolet yleisöstä. Loput ovat tuttuja, kavereita ja nuoremman polven hevikansaa. Turisteja ei paikalle vaikuta eksyneen.

Tällä tavoin ravintoloitsija saa edes jollakin tavoin varmistettua riittävän yleisön kustantamaan työntekijöittensä palkat.

– Kato Nalle, haluatko oluen, Virkki vinkkaa bongatessaan minut yleisöstä.

Kiitän solistia kohteliaasti ja tutustun miehen muihin takahuoneessa majaileviin bänditovereihin. Käy ilmi, että voin pitää Naslowin kakkoskitaristia Taavi Lindforsia jopa kolleganani – mies nimittäin kirjoittaa artikkeleita vuodesta 2002 toimineeseen Suomen suurimpaan metallimusiikin verkkomediaan, Imperiumiin.

– Kirjoitin aiemmin pelkästään Kaaoszineen, mutta viime aikoina olen ollut aktiivisempi Imperiumin puolella, Lindfors tarinoi.

Kuvassa Jarno Virkki lähettää terveiset
sellaisille tapahtumajärjestäjälle,
jotka eivät halua maksaa edes
kohtuullisia keikkapalkkioita.
Virkillä puolestaan on aiempaa bänditaustaa. Hän kertoo Naantalissa asuessaan laulaneensa Red Light District -nimisessä yhtyeessä, jonka uran kohokohtiin piti nousta Haloo Helsingin lämmittely Naantalin palloiluhallissa jokunen vuosi sitten.

Tilalle tulivatkin NRJ:n Aamupojat, Virkki manailee.

Tänä päivänä Haloo Helsinki keikkailee Turussa vieraillessaan Logomon kaltaisissa 3000 henkeä vetävissä keikkapaikoissa, jonne liput maksavat 30-40 euroa kappaleelta. Virkki puolestaan esiintyy kouralliselle yleisöä ilmaiskeikalla Turun keskustassa.

Täksi joulukuuksi ajattelimme laittaa Red Light Districtin takaisin kasaan yhden keikan ajaksi nostalgiamielessä. 500 euron palkkiopyyntö oli kuitenkin tapahtumajärjestäjille ja baarinpitäjille liikaa. Raha olisi kuitenkin tullut tarpeeseen, koska jäsenet asuvat ympäri Suomea ja matkakuluihin sekä treenaamiseen olisi kulunut aikaa sekä rahaa.

Niinpä niin, "rock'n roll is a feast or famine -business", kuten UK Subsin basistina parhaiten tunnettu Alvin Gibbs kirjoittaa kirjassaan Neighbourhood Threat, joka kertoo Gibbsin kokemuksista Iggy Popin Instinct-kiertueella 1988-89 yhdessä Andy McCoyn kanssa.

Lähdetäänkö röökille, solisti tiedustelee.

Tupakkapaikalla Virkki hehkuttaa, kuinka Obedient Chaos -yhtyeen rumpalin Tuomas Rahusen osallistuminen The Battle Of Drums -kisaan ja Turun osakilpailun voitto poiki Naslow'lle kiinnostavan tarjouksen.

– Norjalainen Shot At Dawn -yhtye oli nähnyt videolta Rahusen työskentelyä kisassa ja ehdotti Obedient Chaosille yhteistä kiertuetta Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan. Rahunen pyysi puolestaan meitä mukaan, Virkki hymyilee ja ottaa savukkeestaan henkoset.

Sillä lailla, hyvä meininki! Näin luodaan hyvää yhteishenkeä ja kontakteja rajojen yli! Metalli on näemmä hieno ja iloinen asia edelleen!

Naslow nousee lavalle 23.45. Yeah, right!
Aikataulut ovat tässä vaiheessa jo tunnin myöhässä. Sellaista se helposti on näiden useiden bändien matineoissa, kun ensimmäinen bändi ei halua millään nousta lavalle vielä silloin, kun yleisössä on vasta kourallinen yleisöä.

Siitä muistuukin mieleen 12. kesäkuuta 1999 Turun Nuorisokeskus Palatsissa järjestetyt Down By The Laituri -jatkot, missä Gandalf-yhtyeemme esiintyi samassa tapahtumassa yhdessä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen, Kotiteollisuuden, D-Rayn, Bury Me Deepin ja Lullacryn kanssa.

– Ja te menette lavalle keikalle NYT, kuului komento joskus puoli kahdeksalta alkuillasta keikan avausaktille Lullacrylle.

Muuten hyvä, mutta tapahtuman ovet avautuivat yleisölle vasta kahdeksalta.

Kun Naslow valtaa lopulta Turun Klubin lavan Kalevi Helvettiä siteeranneen spiikkerin jäljiltä, on vuorokausi jo vaihtunut lauantaiksi ja kello näyttää yhtä aamuyöstä. Lavan edusta näyttää nyt jo väljemmältä edellisen esiintyjän Blindninen jäljiltä. Mene ja tiedä, vaikuttaako tähän bändien esiintymisjärjestys vai viimeisen aktin soittoaika. Tässä vaiheessa salissa on enää arviolta 60 henkeä.

Se ei Naslowin meininkiä näytä liiemmin haittaavan. Välittömästi keikan käynnistyttyä Virkki hyppää yleisön joukkoon lavan kaiteen yli langattoman mikrofoninsa kanssa ja alkaa repiä yhtyeeseen pientä hajurakoa ottanutta yleisöä villiin tanssiin.

Tiedä sitten kuinka paljon tätä tapahtuu silloin, kun paikalla ei ole kutsuttuja keikka-arvostelijoita, mutta kyllähän aktiivinen lavaesiintyjä innostaa aina enemmän kuin kenkiinsä tuijotteleva ujostelija.

Nämä Naslow'n kuvat on napattu
bändin Facebook-sivuilta.
Ei ole helppoa olla uraansa aloitteleva metallibändi tänä päivänä. Tarjontaa on paljon, mutta kiinnostusta paljon vähemmän. Vaikka metallimusiikki on kehittynyt valtavasti niistä ajoista, kun Black Sabbath otti ensimmäisiä haparoivia askeleitaan Englannin Birminghamissa, on genre tuntunut lähinnä polkevan paikallaan tällä vuosituhannella.

Viimeisimmät tällä vuosituhannella isomman läpimurron tehneet suomalaiset metallibändit ovat varmaankin Turisas ja Insomnium, jotka molemmat on perustettu jo 1997 – eli 17 vuotta sitten.

Viime viikkoina verorahoillamme kustannettava Yleisradio on kuitenkin yllättäen kunnostautunut tarjoamaan katsojille mielenkiintoisia dokumentteja suomalaisten metallibändien raskaasta taivalluksesta kohti unelmaansa. Ensin kuvaruutuun putkahti vaasalaisesta teinihevisensaatiosta Sturm Und Drangista kertova dokkari, jonka aiheuttamista tuntemuksista kirjoitin aiemmin tänne.

Toissapäivänä, tiistaina 25. marraskuuta 2014 Yle 2:lla alkoi Valomerkki-niminen sarja, joka kertoo suomalaisen progehevibändi Constantinen tuskien taipaleesta metallimaailmassa. Palataan siihen tuonnempana, Yle Areenassa sarjan voi katsoa jo kokonaan.

Hevi kiinnostaa taas  vai kiinnostaako? Yhteisinä nimittäjinä näille ohjelmille voidaan pitää oikeissa töissä käyvän tavallisen kansan tirkistelyntarpeen täyttämistä. Tyhmät hevarit tarjoavat oivan päivittelyn aiheen erilaisiin kahvipöytäkeskusteluihin, joissa voidaan jestastella, miten eräät jaksavat uskoa noin typeriin unelmiin tai käyttäytyä noin tyhmästi. Menisivät opiskelemaan tai oikeisiin töihin. Niin, kyllä hevi kiinnostaa televisiossa mutta pikemminkin sosiologisena ilmiönä kuin musiikkinsa vuoksi.

Kuvaruudun ulkopuolella uudet suomalaiset metallibändit ovat edustaneet lähinnä kahta koulukuntaa: erilaisiin 1980-luvun ilmiöihin pohjautuvaan retroheviin (kuten Lost Society, Ranger, Speedtrap, Armour, Musta Risti ja Pyöveli) tai sitten modernimpaan, tuotetumpaan, teknisempään, soittotaitoisempaan ja kaupallisempaan ilmaisuun painottuvaan salonkiheviin (kuten For The Imperium, Amoral, Battle Beast, Ghost Brigade ja Artificial Heart).

Jos näiden retrohevareiden säveltaiden kumpuaa sieltä Sodomin syövereistä, ovat salonkikelpoisten bändien juuret varmaankin lähempänä sitä Sibelius-akatemiaa.

Ja kun retrohevibändien yleisö löytyy yleensä katu-uskottavuuden nimeen vannovista underground-hevareista niitteineen, panosvöineen ja kangasmerkkeineen, tavoittelevat salonkikelpoiset metallibändit yleensä laajempaa yleisöpohjaa tavallisista kadun tallaajista, joiden musiikkimaku on yleensä ailahtelevampi. Hevin nousukautena tuon porukan löysi Tuskasta, kunnes tuli trendikkäämpi Flow. Viime kesänä saman possen pystyi kuvitella löytävänsä Helsingin Olympiastadionilta Cheekin keikalta.

On jo varhain käynyt selväksi, että Naslow kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Mutta mitä muuta Naslowilla on tarjota erottuakseen salonkikelpoisen metalcoren massasta? Energinen keulakuva. Check. Hallittua soittotaitoa. Check. Teknistä osaamista. Check. Muodollista pätevyyttä. Check. Hyvät soundit. Check.

Mutta riittääkö tämäkään vielä genressä, jossa samankaltaisia bändejä mahtuu 13 tusinaan?

Ei.

Onko Naslowilla mitään, millä se voisi erottua massasta?

Omaksi onnekseen on.

Keikan edetessä huomaan, että Naslowilla on häkellyttävän hyvä melodiataju. Sen huomaa silloin, kun yhtyeen liideri ja lauluntekijä Juhani Weeman siirtyy mikrofonin eteen laulamaan ja tunnelmoimaan melodisesti, kuten kappaleissa First Punch ja Never Get To Know. Sen huomaa myös yleisöstä, jonka huojuminen keskeytyy keskittymään kuuntelemaan näitä ihmeellisiä ja hämmästyttäviä sulosointuja, joita lavalta yhtäkkiä tulvii.

Se on kaunista. Se on ihmeellistä. Se on maagista.

First Punchin loppusointujen aikana tapahtuu ihmeellinen episodi, jonka olin ensin ajatellut sivuuttaa, mutta kenties se sittenkin vaatii tarkempaa tarkastelua.

Keikan hyvä meininki keskeytyy
siinä vaiheessa, kun Jarno Virkki
hermostuu yleisössä heiluvalle
urpolle.
Kuvaamani video havainnollistaa (kohdasta 5.30 eteenpäin), kuinka yhtyeen rankoista lauluosuuksista vastaava Virkki hermostuu jollekin eturivin huojujalle. Miten tuo huojuja oikein saa noin mukavan miehen hermostumaan?

– Jaaha. Olenko mä tehnyt sulle jotain pahaa vai harmittaako jokin muu elämän asia? No niin, painu vittuun siitä sitten. Mennään seuraavaan, Virkki tylyttää kappaleen päätteeksi.

Kuten olen joskus vuosia sitten Turussa kokenut estradilla itsekin, mahtuu tähän kaupunkiin kaikenlaista huutelijaa ja törppöä. Hyvä kysymys onkin, kannattaako heille antaa tilaa omalla keikalla? Ja jos kannattaa, niin miten?

Äärimetallissa on karrikoidusti kahta eri koulukuntaa keulakuvina: on Slayerin Tom Arayan ja Morbid Angelin David Vincentin kaltaisia virnuilijoita, jotka vain virnistellen katselevat yleisöä, vaikka sillä olisi pää veressä.

Sitten on nämä aggro-metallin raivopäät ja lietsojat, kuten Panteran Phil Anselmo ja Children Of Bodomin Alexi Laiho, jotka psyykkaavat, uhoavat, raivoavat, kiroilevat ja messuavat päät punaisina yleisölleen milloin mitäkin.

Ei siinä mitään, kelpoja nokkamiehiä kaikki tyynni.

Uskottavuusongelmia syntyy vasta siinä vaiheessa, kun nuo roolit menevät sekaisin. Tuossa yllä kuvailemassani episodissa muun keikan ajan leppoisasti virnuilleella Virkillä tuntui menevän kuppi nurin tilanteessa, joka tällaisen maallikon silmin ei vaikuttanut kovin pahalta.

Se loi ikävän särön keikan flow'hun ja momentumiin. Omaa arvovaltaansa esiintyjänä ei pitäisi koskaan luovuttaa yleisön edustajalle, varsinkin jos kyseessä on humalainen hyypiö.

Tai sitten pitää viedä tilanne loppuun asti: käydä miehen kimppuun ja vetää häntä turpaan (kuten GG Allin) - tai sitten ilmoittaa järjestysmiehille, ettei keikka jatku, kunnes urpo yleisön edustaja on saatettu pois paikalta iltaa pilaamasta (kuten Guns N'Rosesin Axl Rose).

Tätä on syytä miettiä silloin kun etsii vastausta, millainen keulakuva haluaa ja aikoo olla.

Virkille tuntuu istuvan leppoisan virnistelijän rooli huomattavasti paremmin kuin angstaavan raivopään.

Ehkä tuo äskeinen episodi kuvastaa pähkinänkuoressa Naslow'n suurinta ongelmaa tällä hetkellä: koska yhtye ei oikein tiedä, millaista musiikkia sen täytyisi luoda, se yrittää tarjota vähän jokaiselle jotakin. Lopputuloksena syntyy hahmoton massa taitavasti soitettua melodista metalcorea, joka ei juurikaan erotu genren muusta tarjonnasta.

Kerronkin tämän yhtyeelle tilanteessa, jolloin se on kerääntynyt ympärilleni kuulemaan tuomioni.

Jotta yhtye ei masentuisi kritiikistä liikaa kerron myös, että sillä on kaikki mahdollisuudet erottua massasta, jos se keskittyy vahvuuksiinsa. Naslowin tapauksessa poikkeuksellisen hyvään melodiatajuunsa sekä kykyyn luoda koskettavia sävelmiä ja tunnelmia.

Naslowilla on osaamista, nyt he
tarvitsevat vain rohkeutta ja
vision erottua massasta.
Vuosikymmenten saatossa kaikista suosituimmat laulut ovat pohjautuneet tarttuviin ja toimiviin melodioihin, oli kyseessä sitten The Beatles tai System Of A Down. Jos Naslowilla on näin toimiva voimavara käytössään, ei sitä kannata jättää käyttämättä tehokkaasti.

Toki, metalcoressa ja salonkihevissä hyödynnetään usein kontrasteja, eli rankemman ilmaisun ja tarttuvampien melodioiden liittoa. Naslowin akilleen kantapää ovat geneeriset jyräriffit, jotka on lainattu ja varastettu "kuinka teet oikeaoppisen metalcore-riffin" -käsikirjasta. Ne riffit alkavat vain käydä kovin tylsäksi, kun kaikilla on sama käsikirja käytössään.

Koska Naslow osaa luoda tarttuvia melodioita, kannattaisi sen keskittyä luomaan kieroutuneita riffejä kontrastin luomiseksi, jos se haluaa erottua massasta. Silloin ovet isommillekin areenoille voisivat aueta. Muussa tapauksessa yhtyeellä on ihan kelpo tulevaisuus vastaavanlaisten ilmaiskeikkojen viimeisenä esiintyjänä.

Valinta on Naslow'n.

Tai sitten yhtye voi jatkaa uraansa bailaamalla vailla huolta huomisesta. Onhan keikan viimeinen biisi luonnollisesti yhtyeen suurin hitti No Tomorrow. Tähän toimintaan Virkki näyttääkin esimerkkiä pitkin keikkaa ottamalla pitkiä siivuja lavalle kiikuttamastaan jaloviinapullosta sekä tarjoamalla väkiviinaa myös yleisölle. Kuten joku viisaampi on joskus todennutkin – tärkeämpää ei ole määränpää vaan matka.

Silti minusta tuntuu, että yhtyeellä on enemmän kunnianhimoa.

Tämä blogiteksti on ostettu tilaustyö. Jos olet kiinnostunut saamaan vastaavanlaisen blogikirjoituksen itsellesi, yhtyeellesi tai edustamallesi artistille, lähetä sähköpostia osoitteeseen nalle.osterman@gmail.com otsikolla "Blogitiedustelu" saadaksesi lisätietoja.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Kun unelmat käyvät ensin toteen ja sitten romuttuvat

Tältä näytti Sturm Und Drang ensimmäisissä promo-
kuvissaan 2007, kun tähteys oli vasta edessä.
Eilen, perjantaina 21. marraskuuta 2014 vaasalainen tapahtumatuottaja Simon Ventus (joka nimestään huolimatta ei soita maineikkaassa kokkolaisessa Wentus Blues Bandissa) teki suomalaisten musiikkialan Kuka Mitä Häh -keskusteluryhmään Facebookiin päivityksen, jossa mainosti vaasalaisesta Sturm Und Drangista tehtyä tuoretta dokumenttia.
– Eilen Yle 5 esitteli tämä, Strum und Drangista kertova, Tage Rönnqvistin tekemä dokkari, Ventus kirjoitti.
Sturm Und Drang on ja oli 2004 perustettu rantaruotsalainen hard rock -yhtye, joka nousi maineeseen ja julkisuuteen alun alkaen sen vuoksi, että yhtyeen jäsenet ovat niin julmetun nuoria.

Kun yhtyeen laulaja-kitaristi André Linman työsti demoa laulusta Rising Son, joka tulisi löytymään toukokuussa 2007 julkaistavalta debyyttialbumilta Learning To Rock, oli hän 13-vuotias.

Koska olin aikoinaan kirjoittanut yhtyeen historian ensimmäisen isomman lehtijutun nuorisolehti Suosikkiin, kiinnosti aihe kieltämättä minuakin. Poistuttuani Yle Areenasta puolitoista tuntia myöhemmin olin typertynyt ja surullinen – tällaistako se sitten on ja oli.

Myös Andrén isä on luonut uraa
muusikkona, Happy Again -single
ilmestyi 2004. Sen kuvassa Linman
näyttää kaikkea muuta kuin iloiselta.
Like A Rockstar onnistuu joko vahingossa tai tahallaan vangitsemaan suomihevin nousukauden viimeiset vuodet siihen asti, kunnes heviboomi on ohi. Dokumentti onnistuu myös – tässäkin tapauksessa vahingossa tai tahallaan – vangitsemaan eräitä musiikkiteollisuuden vastenmielisimpiä ilmiöitä raadollisuudessaan:
1) Rocktähteydestä haaveilevan isän, joka pääsee vihdoin maistamaan mainetta ja mammonaa poikansa siivellä.
2) Aurinkoisesti hymyilevän tiedottajan, joka yrittää antaa pojille haastatteluvalmennusta harvinaisen noloilla ja typerillä kysymyksillä.
3) Vakavat levy-yhtiön sedät, joille on tärkeää saada hittejä pursuava levy mahdollisimman äkkiä markkinoille.
4) Rock'n roll -myyttiä elättelevän laulaja-kitaristin, joka alaikäisenä on juoda itsensä Japanissa ennenaikaiseen hautaan liian monen tequilashotin jälkeen.
5) Kaikki mahdolliset rock'n roll kliseet omaksuneen kitaristin, jonka käytös ja olemus onnistuu näyttäytymään harvinaisen typeränä ja luotaantyöntävänä.

Vuonna 2007 Warnerin poikabändin nimi oli Sturm Und Drang,
vuonna 2014 yhtiön poikabändi tottelee nimeä Kliff.
Siinä ne pojat istuskelevat Warnerin toimistossa naureskelemassa, kun yhtiön tiedottaja Aino Kuutamo-Uusitorppa ja tuotantopäällikkö Asko Kallonen antavat bändille haastatteluvalmennusta Suosikin haastattelua varten.

Laulaja-kitaristi Andrén isä Patrick Linman muistelee puolestaan edelleen haltioituneena, kuinka isä ja poika tekivät Ruotsin Halmstadissa Rising Son -demoa Per Gesslen Gyllene Tider -yhtyeestä tutun ystävänsä Mats "MP" Perssonin studiolla, kun Perssonin tyttöystävä ilmestyi studioon.
– André, sinä tulet pääsemään vielä pitkälle, epäuskoinen tyttöystävä lausuu profeetallisesti, kun hänet on saatu vakuuttuneeksi, että tuo lauluääni tuolla demolla tulee todellakin 13-vuotiaasta pojasta.
Muutamaa vuotta myöhemmin ollaankin oksentelemassa Japanissa, ihmettelemässä Ozzy Osbournen, Kissin ja Led Zeppelinin tuottajana kunnostautuneen Ron Nevisonin ilmestymistä pohjanmaalaiseen rannikkokaupunkiin juomaan punaviiniä treenikämpälle, ottamassa pippurisumutetta silmiin saksalaisessa hotellihuoneessa sekä heittelemässä voileipiä takahuoneiden kattoihin Suomessa.

Siitä vielä muutama vuosi, niin ollaan potkimassa pikkukiviä pohjanmaalaisella kylänraitilla ja ihmettelemässä kuinka jäsenet kokoonpanossa vaihtuvat, mutta mitään ei tapahdu.

Sturm Und Drangin kolmosalbumi Graduation Day ilmestyy
21. syyskuuta 2012. Se nousee ensin listasijalle 9 ja
viipyy listalla 9 viikkoa. Jalometallia sille ei myönnetä.
Rehvakas bailaus on vaihtunut ahdistavaksi depressioksi.

Dokumentissa näytetään, kuinka yhtye vastaanottaa platinalevyt debyyttialbumista Learning To Rock ja kultalevyt marraskuussa 2008 julkaistusta Rock'N Roll Children kakkosalbumista.

Pitkän tauon jälkeen syyskuussa 2012 ilmestyvästä Graduation Day kolmosalbumista ei jalometallia enää tipukaan, ainoastaan playback-veto Elämä lapselle -konsertissa Helsingin Hartwall Areenalla. Siellä bändi yrittää vakuuttaa katsojat kuinka hyvin heillä oikein meneekään.

Kolmannen levyn Elämä lapselle -konsertissa esitettävää kärkibiisiä ja levyn ensimmäistä sinkkulohkaisua Molly The Murderer ei voi kuitenkaan kutsua muuksi kuin masentavaksi murheenkryyniksi.

Kyseessä kun on raivostuttavalla hokemalla varustettu monotoninen itkuvirsi, jossa ei ole enää mitään jäljellä siitä riemastuttavasta hevirokkipartiosta ja soittamisen ilosta, joka nosti hetkessä Sturm Und Drangin listoille ja vei näkemään maailmaa. Yhtyeen juuret unohdettiin ja ryhmän alkuperäinen luonne kadotettiin.

Ei siis ihme, ettei ura enää lähtenyt lentoon.

Dokumentti loppuu vuoteen 2012, mutta lopputeksteissä vilkaistaan vielä, mitä seuraavana vuonna kuuluu yhtyeestä aiemmin eronneille alkuperäisjäsenille, kitaristi Alexander "Alex" Ivarsille sekä basisti HenrikHenkkaKurkialalle.

Sturmiksen viimeisn FB-päivitys on yli vuoden takaa.
Saa himoita!
Yhtyeen älyköksi paljastunut Kurkiala on leikannut hiuksensa, pukenut siistit vaatteet ylleen ja ryhtynyt opiskelijaksi. Hänellä näyttää menevän hyvin.

Ainakin paremmin kuin Sturm Und Drangilla, jonka viimeinen Facebook-päivitys on tehty 15. heinäkuuta 2013, jolloin yhtyeen ystäviä kehotetaan äänestämään YleX:n verkkosivuilla yhtyeen tekemää versiota Anna Abreun kappaleesta Hysteria saatesanoin "saa himoita".

Niin, tosin äskeinen ei ole täysin totta, sillä onhan tuon päivityksen jälkeen viisikon Facebook-sivuille ilmestynyt vielä yksi merkintä, 20. elokuuta 2014. Se ei tosin enää koske Sturm Und Drangia vaan yhtyeen solistia Andréa, jolle on buukattu seuraavaksi viikonlopuksi trubaduurikeikka Helsingin keskustassa sijaitsevaan ruokaravintolaan.
"This saturday (the 23rd) André Linman will be playing solo at Woolshed Bar & Kitchen in central Helsinki. See you there!"
André Linmanin isä Patrick tekee tammikuussa 2015 viikon
ajan trubaduurikeikkoja Tallink Siljan Baltic Princessillä.
Saa himoita!
Tuoretta dokumenttia ei yhtyeen Facebook-sivuilla mainita sanallakaan.

Näyttäisi siltä, että tämän vuoden helmikuussa 22 vuotta täyttänyt André seuraa tällä kehityskaarella isänsä jalanjälkiä trubaduuriksi erilaisiin ruokaravintoloihin, räkälöihin, kissanristiäisiin ja ruotsinlaivoille soittelemaan entisiä rockhittejä muutamille kymmenille päivä- ja iltakaljoittelijoille odotellen, että paluu kirkkaimpiin parrasvaloihin on vain yhden nappihitin päässä.

Enää eivät kuitenkaan Dio-, Helloween- ja Pretty Maids -pastissit riitä.

Warnerin toimistolla puolestaan istutetaan tälläkin hetkillä uusia ja lupaavia artisteja, joille luvataan ruusuista tulevaisuutta. "Te tulette pääsemään vielä pitkälle", kuten nuo Mats Perssonin ystävättärenkin profeetalliset sanat kuuluivat. Kunnes eräänä päivänä huomataan, että artistin mehut on puristettu tyhjiin ja satu on ohi.

No, onneksi jonossa on jo seuraavat tulevaisuuden toivot ja ruotsinlaivoillakin tilaa.

Myös "Instagram-sensaatio" Benjamin Peltonen on saanut
levytyssopimuksen Warnerilta. Saa himoita!
Warner Musicin eräitä tuoreimpia kotimaisia kiinnityksiä ovat "Instagram-sensaatio" Benjamin Peltonen sekä poikabändi Kliff. Niiden dokumentteja odotellessa.

Kenties Like A Rockstar -dokumentin suurin ansio on se, että se esittelee harvinaisen hyvin mitä tapahtuu, kun nuorten rokkidiggareiden suurimmat unelmat käyvät toteen ja millainen romahdus se on nuoren psyykeelle, kun raaka todellisuus ison levy-yhtiön koneistossa astuu jonakin päivänä kuvaan. Siihen on hyvä olla varautunut.

Tämä dokumentti on syytä esittää jokaiselle rock- ja pop-tähteydestä haaveilevalle nuorelle.

Like A Rockstar -dokumentti on katseltavissa Ylen Areena -palvelussa joulukuun 2014 puoliväliin saakka. Ohjelma on katseltavissa vain Suomessa.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Ainoa pysyvä asia tässä maailmassa on muutos

Viimeinen Sue-lehti ilmestyi syksyllä 2014.
Viime perjantaina 7. marraskuuta 2014 verkkoon kantautui suruviesti Turusta: tänä vuonna 20-vuotisjuhliaan viettänyt Sue-lehti lopettaa toimintansa.

Viesti ydin on lyhyt ja koruton: "Lehden kustantajan Suezine Oy:n mukaan syyt ratkaisuun ovat yleinen talouden alavire sekä printtimedian hankaluudet muuttuneessa mediaympäristössä."

Piakkoin tuon uutisen jälkeen lehden avustaja Jarkko Fräntilä julkaisi Suelle Rumba-lehdessä koskettavan muistokirjoituksen, jossa muistuttaa lukijoita siitä kasvatustyöstä, jota Suekin on harjoittanut – Rumban tavoin – lukemattomille kirjoittajille.

Tämä on luonnollista kehityskulkua sille kehystarinalle, jonka mukaan media on murroksessa.

Tästä samaisesta aiheesta julkaisin maanantaina 6. lokakuuta 2014 tekstin otsikolla "Suomalainen musiikkilehdistö on jo kuollut". Kimmokkeen kirjoitukseen sain Voicen musiikkipäällikön Jussi Mäntysaaren pari päivää aiemmin julkaisemasta blogikirjoituksesta, jossa hän latasi, että suomalaisesta musiikkimediasta puuttuu innostus.

Rumban pitkäaikainen toimituspäällikkö, nykyään vapaana toimittajana työskentelevä Janne Flinkkilä kirjoitti puolestaan kokemuksistaan – Rumbaa, Soundia, Infernoa ja Episodia julkaisevan – Pop Media Oy:n palveluksessa kertomuksen, jonka tarjosi julkaistavaksi blogissani. Kiitos kunniasta, ilman muuta.

Tällä hetkellä tuo lauantaina 25. lokakuuta 2014 julkaistu avoin kirje on luettu jo yli 28 000 kertaa.

Pari päivää myöhemmin Pop Media julkaisi tiedotteen, jossa kertoi Rumban konseptin muutoksesta: ensi vuonna lehteä julkaistaan vain viisi numeroa lehden painopisteen siirtyessä yhä enemmän verkkoon.

Ja reilua viikkoa myöhemmin Sue-lehden lakkauttamisuutinen.

Niinpä niin, media on murroksessa, se on käynyt selväksi – mutta onko se välttämättä huono asia?

Siitä lähtien, kun aloin kirjoittaa 15-vuotiaana Rumbaan vuonna 1989, olen eri lehtien avustajana todistanut usean musiikkipainotteisen lehden kuoleman.

Viimeinen Suomi Finland Perkele -lehti ilmestyi 1999.
Suomi Finland Perkele, MIX, Johnny Kniga, Tuhma, Suosikki, Rytmi...

Viime viikolla lista täydentyi Suella.

Enää en jaksa edes silmiäni räpäyttää ja jestastella moisten uutisten edessä, tämä on jo niin kovin tuttua. Tietysti niille, jotka kokevat tämän järkytyksen ensi kertaa kokemus on karumpi. Siksi ajattelin yrittää tarjota tuohon murheen alhoon hieman lohtua ja apua.

Ensinnäkin: älkää ikinä panko munianne – tarkoittaen kirjoituksianne – pelkästään yhteen koriin. Tarkoittaen, kirjoittakaa mahdollisimman laajasti ja leveästi eri tahoille, jos aiotte ansaita elantonne kirjoittamalla.

Jos olet päättänyt kirjoittaa pelkästään yhdelle taholle, pidä huoli siitä, että saat asiallisen korvauksen. Jos et, on sinulla toivon mukaan työpaikka josta ansaitset elantosi, jotta voit harjoittaa moista harrastustoimintaa.

Ehkä tärkeimpänä neuvona kaikista: ÄLÄ IKINÄ MISSÄÄN VAIHEESSA TYÖSKENTELE YRITTÄJÄNÄ! Jos vain suinkin mahdollista, hanki itsellesi tavalla tai toisella freelancer-verokortti, älä toiminimeä. Tamä ratkaisu säästää sinut monelta harmilta, jos joudut työttömäksi.

Mutta jos jonakin päivänä löydät itsesi kolkuttelemasta työttömyyskortiston ovea ja olet kirjoittanut toiminimellä, olet nesteessä.

Varsinkin, jos teet vääriä valintoja.

Kun virkailija kehottaa sinua kirjoittamaan kymmensenttisen paperipinon kokoisen seikkaperäisen kertomuksen työstäsi yrittäjänä, on sinulla kaksi vaihtoehtoa.

Kirjoitat sen – tai olet kirjoittamatta.

Jos päätät kirjoittaa tuon romaanin, varaudu noin puolen vuoden mittaiseen odotteluun, jonka jälkeen saat ehkä vastauksen, saatko työttömyyskorvausta.

Jos olet työskennellyt yrittäjänä, on vastauksena yleensä hylsy – koska työssäoloehto ei täyty.

Mikä siis neuvoksi?

Viimeinen Suosikki ilmestyi joulukuussa 2012.
Aiemmista kokemuksistani viisastuneena en enää ollut niin rikki, kun Suosikki päätti maallisen taivalluksensa 51-vuotiaana joulukuussa 2012. Silti tilanteeni oli maaliskuussa 2013 äitynyt niin pahaksi, että jouduin tarttumaan Turun työvoimatoimiston oven kahvaan.

– Olen lukenut juttujasi, kertoi minua arviolta 15 vuotta nuorempi silmälasipäinen nutturapäinen nainen, kun istahdin hänen eteensä.

Tämäpä lohdullista, ajattelin mielessäni. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Eipä niistä lukuhetkistä näyttänyt olevan mitään iloa juuri tällä hetkellä, ainakaan minulle. Hirveä nippu papereita olisi pitänyt täyttää ja odottaa puoli vuotta vastausta, koska työvoimatoimiston arkistoista löytyi tieto, että olen kuulunut erään yrityksen hallitukseen – eli isäni käännöstoimiston.

Yhtään senttiä ja penniä en siitä hallituspaikasta ole elämäni aikana nähnyt.

Poistun työvoimatoimistosta tukku papereita repussani. Mikä neuvoksi?

Huomaan vastapäisellä puolella katua valokyltin: LINNA PUB.

Sinne.

Kaljalla istuessani mietin optioitani. Hukutanko suruni tuoppiin, noudatanko työvoimavirkailijan neuvoa vai teenkö pankkiryöstön?

Kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä typeriltä.

Juon tuoppini huikalla tyhjäksi ja päätän tehdä toisin.

Kun pääsen kotiin, täytän toisen kerran elämässäni hakemuksen työvoimatoimiston CV-netti -palveluun.

Edellisen kerran kun tartuin tuohon oljenkorteen, sain töitä.

Näin ohuen langan varassa koko toimeentuloni maaliskuussa 2013 on.

Jo seuraavana päivänä puhelimeni soi.

Kaupunkilehti Turkulainen on ajatellut perustaa menopalstan lehteensä, joka tapahtumakalenterin lisäksi sisältäisi myös ajankohtaisen artistihaastattelun Turussa lähiaikoina esiintyvästä artistista.

Sehän passaa.

Viimeinen Tuhma-lehti ilmestyi 2008.
Tehtyäni ensimmäisen palstan 16. huhtikuuta 2013, olen tehnyt lehteen arviolta 70-80 haastattelua laidasta laitaan, Abhorrencesta ja Xysmasta Lauri Tähkään ja Einiin.

Minulle kävi onnekkaasti. Toki tiedostan, ettei kaikille varmasti käy näin. Mutta sen sijaan, että surisi ja manailisi median murrosta, kannattaa tehdä asioiden eteen jotain.

Kirjoittaa CV-netti -ilmoitus. Etsiä aktiivisesti töitä. Kuulostella kavereilta duunia. Perustaa blogi. Ryhtyä opiskelijaksi. Haukata raitista ilmaa.

Hyviä vaihtoehtoja on.

Ryhtyä diileriksi. Ryhtyä kriminaaliksi. Ryhtyä sekakäyttäjäksi. Hukuttaa murheensa tuoppiin. Olla perustamatta blogia. Pysähtyä pössyttelemään pilveä.

Huonompiakin vaihtoehtoja löytyy.

Nelisen vuotta sitten tein tärkeän päätöksen hankkia elantoni pelkästään kirjoittamalla. Ei enää tylsiä toimistotöitä, pompottavia pomoja, määrättyjä tunteja, säännöllisiä työaikoja ja turhia töitä vaan pitkät yöunet ja oma rytmi.

Henkiselle hyvinvoinnilleni tällä on ollut elämänlaatua käänteentekevästi parantava vaikutus.

Tähän taas yksi neuvo lisää: älä ikinä hakeudu työpaikkaan, jossa olet tarvittaessa töihin kutsuttava.

Suosikin lakkauttamisen jälkeen näytti siltä, että joudun jälleen hakeutumaan oikeisiin töihin.

Tuossa tilanteessa Sue-lehden päätoimittaja Kimmo Nurminen ja toimituspäällikkö Ari Väntänen ovat juuri nyt.

Siinä samassa, missä MIX-lehden päätoimittaja Elina Orma oli keväällä 1999, kun hän itkuaan vaivoin pidätellen soitti matkapuhelimeeni kertoakseen, että lehden kustantaja Aller on tänään ilmoittanut irtisanovansa koko toimituksen.

Siinä seisoin keskellä Itäkeskuksen metroaseman laituria ja mietin, että mitä vittua nyt?

Tässä sitä edelleen ollaan. Orma puolestaan työskentelee Suomen suurimman ohjelmatoimiston Live Nationin alaisuudessa Suomen ykkösartistien, kuten esimerkiksi Anna Erikssonin ja Jesse Kaikurannan keikka-agenttina.

Onneksi Väntäsellä on sentään kirjoitustöitä myös Turun Sanomiin ja Nurmisella Turun Klubin ohjelmapäällikön pesti. Hekään eivät ole panneet kaikkia munia yhteen koriin.

Voimahali.

Jokaisen lehden lopetus on opettanut jotain uutta systeemistä ja media-alasta. Olen oppinut pitämään puoleni. Olen löytänyt oman ääneni kirjoittajana. Olen luonut nimestäni tunnetun. Olen luonut itsestäni brändin lahjomattomana, rohkeana, räväkkänä sekä terävänä kriitikkona ja kirjoittajana. Olen pystynyt elättämään itseni kirjoittajana median murroksesta huolimatta. Olen sivumennen onnistunut luomaan yhden Suomen suosituimmista musiikkiblogeista, ellen NRGM:n jälkeen peräti suosituimman.

Kuten sanottu, median murroksen ei tarvitse olla pelkästään huono asia.

Viimeinen Like Uutiset
ilmestyi 2003.
Ajatellaan tätä tilannetta esimerkiksi musiikkimedian kannalta. Nykyään nettijuttuun voi lisätä liikkuvaa kuvaa tai musiikkia, paperilehteen ei. Nykyään on mahdollista käydä vuorovaikutteista keskustelua reaaliajassa päivänpolttavista aiheista, paperilehdessä ei. Nykyään on mahdollista uutisoida tärkeistä tapahtumista lähes reaaliajassa, printissä ei. Keikka-arvosteluunkin voi lisätä liikkuvaa kuvaa keikalta, paperilehteen ei. Verkkoon kirjoitettuun levyarvioon voi lisätä linkin musiikkinäytteeseen. Mikään muu alusta kuin internet ei tarjoa mahdollisuutta julkaista uutta sisältöä verkkoon heti, kun hengentuotteen on saanut valmiiksi.

Miksi kukaan järkevä ihminen enää haikailee ylipäätään printtiä?

Median suurin murros on tietysti se, että todistamme paperilehden kuolemaa silmiemme edessä. Tajusin tämän toissapäivänä, kun yritin lukea baarissa Iltalehteä ja tajusin, että tämä lehti ei kiinnosta enää minua tippaakaan.

Yhdentekevien lehtijuttujen sijasta koin paljon mielekkäämpänä etsiä ja löytää sosiaalisesta mediasta itseäni kiinnostavaa sisältöä.

Sama ilmiö on nähtävissä aina, kun astuu kotiovesta ulos ihmisten ilmoille: eivät ihmiset ympärilläni lue enää paperia, he räpläävät älypuhelimia tai tabletteja.

Eivät ihmisten lukuhalut näytä ainakaan mihinkään kadonneen.

Kun suuret ikäluokat kuolevat pois, hiipuvat vihonviimeisetkin paperilehdet. Viimeinen sammuttakoon valot.

Kannattaako sitä edes surra?

Viimeisen kolmen kuukauden aikana yli 200 000 lukijaa tähän blogiin saaneena ja blogeista koostetun kirjan kirjoittajana uskallan väittää 100% faktana, että sisältö ratkaisee, ei kuori.

Kirjoita mielenkiintoisia ja puhuttelevia juttuja, niin kyllä ne leviävät ja niitä luetaan. Kirjoita puisevaa sössötystä, niin ketään ei kiinnosta.

Väittääkö joku yhä, että tämä on huonoa kehitystä?

Tärkeimpänä neuvona niille, jotka sosiaalisissa medioissa itkevät median murrosta ja paperilehden kuolemaa kerron, että löytäkää oma luonnollinen äänenne kirjoittajina. Kirjoittakaa kasvotonta keskinkertaisuutta, niin voitte olla varmoja, että löydätte itsenne lopulta toiselta alalta.

Viimeinen Johnny Kniga kertoo -
lehti ilmestyi talvella 2004.
Aivan mahtavaa!

Aivan kuten musiikissakin, luonnollinen poistuma on ihana asia. Paskat pyyhkiytyvät pois, kultakimpaleet jäävät – ja niin pitää ollakin.

Sen jälkeen kun siirsin kirjoitusteni painopistettä 4-5 vuotta sitten enemmän ja enemmän verkkoon, olen saanut enemmän ja enemmän kiitosta ja kunniaa. Sattumaako?

Nykyään saan niin paljon hienoa palautetta kirjoitusteni pohjalta, että melkein tekisi mieli antaa pissan nousta päähän. Sitten muistan, että sillä tavoin löydän itseni jälleen hyvin nopeasti alkupisteestä kilometritehtaalta.

Siinä taas muutamia neuvoja lisää: älä petä lukijoittesi luottamusta. Älä aliarvioi lukijoitasi. Älä kirjoita laiskasti. Älä kirjoita tylsästi. Älä pidä itseäsi itsestäänselvyytenä. Mieti kuka olet ja miksi teet sitä mitä teet.

Minä en ole jäänyt kaipaamaan yhtäkään kuopattua suomalaista musiikkilehteä. Sen he ovat tehneet itselleen ihan itse.

Nämä lehtikuolemat sisältävät lukuisia hyviä opetuksia, jos niille antaa sijaa ja päättää tutkia näiden tekemiä virheliikkeitä rehellisesti ja analyyttisesti.

Toki tämä median murros tarjoaa myös kalliille konsulteille mahdollisuuden äkkirikastumisiin heidän myydessä kallisarvoisia neuvoja paniikkinappuloita painaneille mediataloille, kuinka tästä kamalasta median murroksesta oikein selvitään, kun vastaus on silmien edessä.

Tuota mielekästä ja mielenkiintoista sisältöä, niin kyllä lukijoita riittää ja ostajia löytyy. Ole luova, mielenkiintoinen ja inspiroiva. Ole persoonallinen ja rohkea mielipidevaikuttaja. Tee hyvin ja hauskasti, älä tylsästi ja tyhmästi.

Mikä tämän ymmärtämisessä muka on niin vaikeaa?

Synny uudelleen – tai kuole pois. Simple as that. Sillä kuten vanha totuus kuuluu, ainoa pysyvä asia tässä maailmassa on muutos. Maailma on täynnä ihmisiä jotka itkevät, kuinka ennen oli kaikki paremmin.

Kuka Sinä olet?

EDIT ma 10.11.2014 klo 12.47: Kollegani Anton Vanha-Majamaa julkaisi kanssani samoihin aikoihin vastaavanlaisen blogikirjoituksen median murroksesta elokuvatoimittajan näkökulmasta. Sattumaako?

torstai 6. marraskuuta 2014

"Eikö kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo?"

Natsi-Saksan valtakunnanjohtaja Adolf Hitler maalasi
kuvan Neitsyt Mariasta ja Jeesuslapsesta vuonna 1913.
"Eikö kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo eikä vain sanoa mitä ajattelee."

Näin lausui minulle eräs suomalaisen musiikkiteollisuuden syvässä ytimessä operoiva alan ammattilainen parisen vuotta sitten Facebookissa.

En viitsi nyt lausua hänen nimeään tässä ja nyt, ettei hän nolostuneena pahoita verisesti mieltään ja langeta ylleni fatwaa.

Ilmeisesti hän oli närkästynyt jostakin kirjoituksestani ja halusi tehdä tiettäväksi, ettei arvosta suorapuheisuutta vaan sitä, että asioista keskustellaan julkisuudelta piilossa, tai kenties vielä jotain parempaa – lakaistaan ikävät puheet maton alle tykkänään.
"Se on kauhea juoppo. Se on retkahtanut. Sen huumeongelma on pahentunut. Se pettää puolisoaan. Sillä on sukupuolitauti. Sillä on taloudellisia ongelmia. Se on homo. Se pahoinpitelee vaimoaan. Sen uusi levy floppasi. Se dokasi itsensä niin huonoon kuosiin, että sen äijä ja skidit lähtivät lätkimään. Se ei saanut laulettua sitä laulua edes neljässä päivässä studiossa. Se sekosi bändikavereilleen. Se manageri on täysi nolla. Ei sen levyt ole oikeasti myyneet niin hyvin."
Nämä ovat niitä puheita, joista julkisesti pitäisi vaieta. Mutta ei niistä vaieta oikeasti. Niistä puhutaan vain asianomaisten selän takana neljän seinän sisällä, kun halutaan vähätellä puheenaiheena olevien asianomaisen saavutuksia ja kirkastaa omaa sädekehää.

Kun nämä puheenaiheena olleet asianomaiset sattuvat sitten tulemaan vastaan, ollaan kasvotusten aurinkoisesti mielin kielin.
"Mitä kuuluu? Ihana nähdä sua täällä pitkästä aikaa! Kylläpä sä näytät hyvältä, mitä oikein olet tehnyt? Kuulin, että panit paletin uuteen järjestykseen, uudet haasteet virkistävät aina luovuutta. Kylläpä sun uusi levy on mainio pakkaus, onnittelut!"
Niinpä niin, ehkä kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo.

Tekopyhyys ja kaksinaismoralismi ovat arvoja, joihin jokainen törmää säännöllisesti suomalaisessa musiikkiteolisuudessa, jos päättää operoida alalla.

Mitä syvemmälle ytimeen menee ja mitä kauemmin alalla työskentelee, sitä useammin tähän ilmiöön törmää.

Kun aloin kirjoittaa ensimmäisiä blogikirjoituksiani Rumba-lehden verkkosivuille maaliskuussa 2010, lähtivät ne muotoutumaan siitä yksinkertaisesta oivalluksesta, että sanojen valitsemisen sijaan päätin sanoa mitä mieleen juolahtaa.

Siinä vaiheessa olin lopen kyllästynyt ympäripyöreään suomalaiseen rockjournalismiin – jossa jokainen sana oli punnittu niin tarkkaan ettei vahingossakaan ärsytettäisi ketään – että siitä oli kadonnut sielu, lämpö, tunnelma ja fiilis.

Siksi "sano mitä ajattelet äläkä ajattele mitä sanot", oli uusi mottoni.

Eiväthän kaikki sitä tietenkään ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet. Sen salonkikelpoisemmin miellyttävissä toimistotiloissa verkkoon ilmaistun mielipiteen vastapainoksi samansisältöinen viesti annettiin huomattavasti kylmemmissä, tylymmissä ja kurjemmissa merkeissä Helsingin yössä syksyllä 2010.
"Sun täytyy lopettaa kirjoittaminen, koska kirjoitat paskaa."
Kenties näiden henkilöiden mielestä tarina on hyvä vasta silloin, kun se ei liikuta ketään.

Tämä ongelma ei luonnollisestikaan ulotu pelkästään rockjournalismiin. Myös musiikintekijät pelkäävät aiheuttavansa joitakin reaktioita ja tunteita niin paljon, että pyrkivät tuotannoissaan pelaamaan mahdollisimman varman päälle.

Lopputuloksena meille tehtaillaan, tarjoillaan ja myydään äänitteitä, joissa jokainen ääni on punnittu niin tarkkaan ettei vahingossakaan ärsytetä ketään.

Ja yhtäkkiä huomattiin, että myös suomalaisesta populaarimusiikista oli kadonnut sielu, lämpö, tunnelma ja fiilis.

Sattumaako?

Rumbablogeista maaliskuussa 2010 lähteneiden bloggausteni myötä olen saanut jokaisen negatiivisen kommentin tai tapahtuman vastapainoksi kymmeniä, ellen satoja kiittäviä viestejä ja meilejä, joissa kiitellään ajatuksia, tunteita ja mielipiteitä herättävistä kirjoituksista.

Tällaisesta positiivisesta palautteesta käy hyvänä esimerkkinä Kaiku Entertainment Oy:n promoottorin Mikko Toiviaisen 4. marraskuuta 2014 kirjoittama twiitti.
Omaan sähköpostilaatikkooni tupsahti viimeksi maanantaina 3. marraskuuta 2014 viesti, jossa suomalaista musiikkimediaa vuosikymmenien ajan seurannut populaarimusiikin suurkuluttaja halusi henkilökohtaisesti kiittää blogistani pitkällä viestillä.
"2010-luvulla tilasin lyhyen aikaa Soundia (lopetin koska oli paska), usemman vuoden kuukausi-Rumbaa (lopetin kun se alkoi jäädä lukematta). Rumban verkkosivu oli hyvä kunnes ei ollut, muutos tapahtui kerralla. NRGM oli hyvä kunnes loppui. Arvostelujen koko vaihtui Rumbassa postikorteista postimerkkeihin, kymmenen yhden palstan riviä levystä ei antanut mitään."
Miksi Soundi ja Rumba muuttuivat paskoiksi? Miksi NRGM loppui? No, Soundi ja Rumba muuttuivat paskoiksi tietysti siksi, mistä kollegani Janne Flinkkilä kirjoitti tässä samaisessa blogissa reilu viikko sitten. NRGM loppui taas siksi, ettei kukaan tainnut saada sen tekemisestä rahaa. Tässä kapitalistisessa nyky-yhteiskunnassa on hankala elää pelkällä pyhällä hengellä ja kauniilla kiitoksella. Eikä meillä ole täällä enää edes Jeesusta muuttamassa vettä viiniksi.
"Tajusin blogisi samanlaisen arvon juuri äsken: se on pitkään aikaan ainoa musiikkiin liittyvä teksti, joka on antanut minulle lukijana ahaa-elämyksiä, saanut ajattelemaan ja laajentanut ymmärrystäni musiikista ja maailmasta. (Jokaisessa postauksessa on enemmän sisältöä kuin Rumban kokonaisessa numerossa; syy on dokumentoitu blogissa aika tehokkaasti.)."
En voi kuin nöyränä kiittää ja kumartaa syvään näiden sanojen edessä liikuttuneena, olette aivan liian ystävällisiä.

Nyt on oma vuoroni kiittää teitä, arvon lukijat. Teidän lukijapalaute kertoo ja todistaa minulle, että toisenlaisellekin ilmaisulle on tilausta kaiken kädenlämpöisen poliittisen korrektiuden keskellä. Siksi toivon, että itselläni riittää voimia, henkisiä voimavaroja ja taloudellista vakavaraisuutta, jotta voin jatkossakin tarjota teille koskettavia lukuhetkiä.

Joten, hyvät ystävät, vielä kerran legendaarisen televisiotoimittajan Simo Rantalaisen puheenpartta Maria Veitolan Maria-shown haastattelussa lainatakseni, ki-tois!

Mutta entä jos tämän bloggauksen otsikon lausuja olikin oikeassa? Entä jos pitäisi ajatella mitä sanoo?

Hyvä on.

Olen ajatellut.

Jeff Hanneman (1964-2013) oli amerikkalaisen thrash-metal -yhtyeen Slayerin alkuperäinen kitaristi, joka kuoli alkoholin liikakäytöstä aiheutuneeseen maksakirroosiin viime vuoden toukokuussa. Koska Hanneman oli lauluntekijänä kovasti inspiroitunut Natsi-Saksan (1933-1945) toiminnasta, kirjoitti hän vuonna 1985 Slayerin kolmannelle levylle Reign In Blood 21-vuotiaana laulun Angel Of Death, jossa käsitteli saksalaislääkäri Josef Mengelen (1911-79) tekemiä ihmiskokeita Auschwitzin keskitysleirillä.

Mengelen kokeisiinsa kuuluivat muun muassa silmien värin muutos kemiallisesti, imusolmukkeiden poistaminen ja siamilaisten kaksosten tuottaminen kirurgisin toimenpitein. Hän oli myös mukana päättämässä kenet lähetettiin kaasukammioihin.

Myöhemmin Reign In Blood on useissa äänestyksissä valittu kaikkien aikojen parhaaksi metallilevyksi. Kitaristin inspiraatiosta levyn avausraitaan on kiittäminen hänen isäänsä, jonka keräämiin natsiaiheisiin muistoesineisiin poikansa oli ihastunut – mistä toimittaja-kirjailija D.X. Ferris kertoo kirjassaan 33 1/3: Reign in Blood.

"Natseja, Slayerin jäsenet ovat natseja", moraalinvartijat kirkuivat, ummistaen silmänsä täysin siltä totuudelta, että yhtyeen rumpali oli lähtöisin Kuubasta ja laulaja-basisti Chilestä – eli olivat ihonväriltään kaikkea muuta kuin sopivia Natsi-Saksan aatteen kannattajiksi.

Eli tällä samalla logiikalla voidaan ajatella, että koska Adolf Hitler maalasi kuvan Neitsyt Mariasta ja Jeesuslapsesta, oli hän harras uskovainen eikä mikään natsi laisinkaan, eikö niin?

Aivan kuten Päivi Räsänen, harras uskovainen, kristitty ja hyväntekijä.

On mielenkiintoista pohtia, millainen maailma olisi tänään, jos itävaltalaissyntyinen koululainen Adolf Hitler olisi päässyt hakemaansa arvostettuun kuvataideakatemiaan kotimaassaan eikä ajautunut pummiksi. Vasta Saksaan muutettuaan Hitlerin taitoja alettiin arvostaa – ensin taiteilijana, seuraavaksi sotilaana.

Loppu onkin historiaa.

Siksi onkin vallan verratonta ajatella, mistä Hanneman olisi kirjoittanut ilman Natsi-Saksan hirmutekoja. Mistä moraalinvartijat silloin pillastuisivat?

"Hyi olkoon, eihän tuollaista saa kirjoittaa saati ajatella", kuulen moraalinvartijoiden parhaillaan pyörittelevän mielessään.

Brittiläinen kirjailija, toimittaja ja psykiatri Theodore Dalrymple (s. 1949) totesi Frontpage-lehden haastattelussa elokuussa 2005 poliittisesta korrektiudesta näin.
"Poliittinen korrektius on kommunistista propagandaa pienessä mittakaavassa. Tutkiessani kommunistisia yhteiskuntia tulin käsitykseen, jonka mukaan kommunistisen propagandan tarkoituksena ei ollut suostutella tai vakuuttaa eikä informoida vaan nöyryyttää. Siksi mitä vähemmän se sisälsi totuutta, sitä parempaa se oli."
Verratkaapa tuota äskeistä sitaattia tuohon otsikon lainaukseen, tämän päivän suomalaiseen – anteeksi, kansainväliseen – musiikkiteollisuuteen ja sen kaksinaamaisuuteen, koko tämän päivän yhteiskunnalliseen keskusteluun ja koko länsimaisen yhteiskuntamme jatkuvaan kahtijakautumiseen.
"Kun ihmiset pakotetaan olemaan hiljaa samalla, kun heille kerrotaan ilmiselviä valheita tai heidät jopa pakotetaan toistamaan valheita itse, he menettävät lopullisesti rehellisyyden tunteen. Myöntyminen valheen edessä tarkoittaa samaa kuin yhteistyö pahuuden kanssa ja tekee ihmisestä itsestään jossain määrin pahan. Yksilön kyky tehdä vastarintaa rapautuu ja jopa tuhoutuu."
Poliittisen korrektiuden avulla meille tavan kansalaisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä tahansa, oli kyse sitten osallistavasta sosiaaliturvasta tai Rumba-lehden uudistumisesta ensi vuonna, vaikka kaikki ajattelevat ihmiset näkevät, ettei keisarilla ole enää vaatteita.
"Kesytettyjen valehtelijoiden yhteiskuntaa on helpompi hallita. Jos tarkastellaan poliittista korrektiutta, sillä on sama vaikutus ja sen tarkoitus on sama." (Dalrymplen käännös Vasarahammerin blogista, ki-tois!)
Miettikää hetki, mitä liiallinen poliittinen korrektius on tehnyt suomalaiselle musiikkijournalismille? Entä mitä liiallinen poliittinen korrektius on tehnyt suomalaiselle populaarimusiikille? Mitä se on tehnyt koko yhteiskunnalle?

Pari päivää sitten törmäsin Facebookissa amerikkalaisen professorin, kirjailijan ja aktivistin Creston Davisin 31. lokakuuta 2014 postaamaan hienoon bloggaukseen Huffington Post -blogiyhteisössä aiheesta "Miten tappaa kulttuuri kolmella helpolla askeleella".

Ensin ajattelin kääntää siitä pätkiä tähän, kunnes kolme päivää aihetta puntaroituani totesin, että paskat.

Klikatkaa auki tuo linkki jos haluatte tietää, miten kulttuuri tapetaan kolmella helpolla askeleella. Teidän pitää vain osata englantia sitä ennen.

Kielitaitoa kutsutaan sivistykseksi. Lukutaitoa kutsutaan sivistykseksi. Tietoa kutsutaan sivistykseksi. Sivistäkää itseänne. Itse ajattelin suomentaa tuota Davisin bloggausta tähän, mutta siinä on liikaa sivistyssanoja ja vivahteita, jotka kärsisivät käännökseni myötä.

Tai lyökää se teksti Google Translateen ja huomatkaa, kuinka se teksti kärsii vielä enemmän.

Ehei, en minä aio tehdä sitä teidän puolestanne, jotain saatte tekin kuulkaa tehdä ihan itse - jos todellakin haluatte paskan käännöksen.

Tai sitten voitte hankkia ammattitaitoisen suomennoksen valantehneeltä kielenkääntäjältä.

Jokainen kirjoittaja voi listata yksittäisiä, kymmeniä, satoja, tuhansia – helvetti soikoon, vaikka miljoonia – lukeneita, oppineita ja hienoilla titteleillä varustettujen henkilöiden kirjoitelmia omiin teksteihinsä vaikuttaakseen itseään älykkäämmältä ja luodakseen hienomman vaikutelman.

Kukaan meistä lukijoista tuskin tietää, millaisia ihmisiä he ovat henkilökohtaisessa elämässään. Heillä on vain se titteli, arvo ja jonkinlainen asema yhteiskunnassa.

Omia titteleitäni voisivat olla vaikkapa juoppo, runkkari ja tappaja.

Juoppo siksi, että joskus olen juonut aivan liikaa viinaa silloin, kun mikään muu elämässä ei antanut lohtua eikä sisältöä. Runkkari siksi, että olen joskus vetänyt käteen – kerrotaanhan se todistettavasti oikein esikoiskirjassani Härmägeddön! Tappaja siksi, että kuten varmasti usea meistä, olen haaveillut toisen hengen riistämisestä. Sopivan hetken tullen, niin snap – nirri pois vaan.

Helpompaa kuin tikkarin vieminen lapselta.

Toisin kuin Norman Bates, minä olen tappanut lukemattomia itikoita ja kärpäsiä.

Hitlerit ja kumppanit olivat hienoja miehiä aikoinaan, joilla oli komeat tittelit, kauneimmat naiset, tyylikkäimmät vaatteet ja kolmannen valtakunnan parhaimmat bileet.

Heillä oli valtaa, tyyliä, rahaa – ja laki puolellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Kunnes hommat menivät Hitlerin kannalta vituiksi. No, me suomalaisethan olimme Hitlerin kanssa hyvää pataa oman aikamme, joten tuskin meillä olisi niin huonosti mennyt, jos Hitlerin sotataival olisi päättynyt voittoisasti.

Otetaan sille pienet!

Kun katsoo Suomen tilaa vuonna 2014, niin miten esimerkiksi Talvivaaran toiminta, kansalaisten riisto, lain muokkaaminen omiin tarpeisiin ja lukemattoman suomalaisen asuinsijan tuhoaminen eroaa Natsi-Saksan rötöstelystä ja kansalaisten riistosta?

Tuoreiden verotietojen mukaan Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä sai vuonna 2013 ansituloja yhteensä lähes 294 000 euroa ja pääomatuloja noin 4,9 miljoonaa euroa.

Miehen yhden vuoden ansiot ylittävät todennäköisesti ne, mitä itse tulen tienaamaan koko elämäni aikana.

Näköjään kansalaisten riistäminen kannattaa.

Tämän toiminnan sisäministeri Päivi Räsänen – harras kristitty, remember – siunasi kaventaessaan jokamiehenoikeuksia Talvivaaran alueella, kuten ansioitunut bloggari Sakari Timonen kertoi blogissaan 15. elokuuta 2014.

Mutta jos minun pitäisi valita Adolf Hitlerin tai Pekka Perän välillä, valitsisin tietysti Hitlerin. Miksi? No, tietysti siksi, että Hitlerillä oli tyylikkäämmät vaatteet ja enemmän karismaa kuin Perällä.

Kuka edes muistaa sadan vuoden päästä, kuka vittu oli Pekka Perä?

Tuskin tätä maata on enää edes jäljellä silloin tätä menoa.

"Eikö kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo eikä vain sanoa mitä ajattelee", kuulen jonkun jälleen piipittävän jossain kaukaisuudessa.

Ei kannata, jumalauta!

Tämän maan suurin ongelma on se, ettei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä! Lakaistaan kiusalliset kysymykset maton alle tai käytetään poliittisesti korrekteja kiertoilmaisuja muokkaamaan ihmisten ajattelua.

Katsellaan ja kuunnellaan mieluummin sitä formaattipaskaa apaattisina aivokääpiöinä kuin taistellaan yhteiskunnan jatkuvaa eriarvoistumista vastaan.

Orjatyön sijasta puhutaan osallistavasta sosiaaliturvasta ja kuntouttavasta työtoiminnasta, paskan musiikin sijasta puhutaan Cheekin upeista stadionkonserteista, jotka yhdistivät koko kansan!

Niin, kyllähän se Hitlerkin yhdisti koko kansan, muut pantiin uuniin.

Uunin sijasta heikompi aines pannaan tänä päivänä rakentamaan tätä yhteiskuntaa kapitalisteille, oligarkeille ja muille voittajille osallistavan sosiaaliturvan ja kuntouttavan työtoiminnan nimissä.

Vaikka sitten puhdistamaan sitä Talvivaaraa.

"Nalle, etkö voisi kirjoittaa lyhyempiä bloggauksia, kun ei näitä jaksa lukea, kun puhelinkin soi tuossa koko ajan", sössötti eräs entinen työnantajani tuossa hiljattain.

Newsflash: En voi! Sulje se puhelin tai sano sille tyypille siihen puhelimeen, että mä en voi nyt puhua, koska mä luen Nallen blogia just NYT!

Teillä on koko neljäs valtakunta täynnä poliittisesti korrektia sisällötöntä paskaa, jota myydään milloin sinisissä, keltaisissa, punaisissa, vihreissä tai kaikissa mahdollisissa sateenkaaren väreissä.

Jos minun blogini pituudet häiritsevät, niiden sisältö ei ole poliittisesti korrektia ja ne ovat turhan polveilevia, lukekaa jotain muuta. Ummistakaa silmänne. Teeskennelkää, että kaikki on hyvin.

Hymyilkää sitä leveämmin, mitä enemmän teitä itkettää!

Kenties sillä tavoin tämä maa pelastuu!

Lukemalla Alexander Stubbin twiittejä! Pusi pusi, nami nami! Hymyillään! Halataan!

Oj, men så jättetrevligt då!

Maailma on täynnä blogeja, joissa on kauniita valokuvia ihanista ruoka-annoksista, näteistä tytöistä poseeraamassa kauniissa vaatteissa tai vaikkapa 27 kohdan lista milloin mistäkin jonninjoutavasta aiheesta.

Maailma on täynnä formaattiradioita, jotka suoltavat sitä samaa formaattihuttua, joka istuu juuri siihen samaan tasapäistettyyn formaattihuttuun kuin kaikki muukin formaattihuttu.

Maailma on täynnä klikattavia uutisia, jotka houkuttelevat lupauksilla jostain ihmeellisestä, kunnes uutista klikattaessa selviää, että kyseessä olikin vain Tuksu piereskelemässä kaupan jonossa.

Miksi minun pitäisi tasapäistää oma blogini jonkun kalliin konsultin kehittämään muottiin tai sapluunaan, joka ei eroa yhtään niiden vierustovereiden muoteista ja sapluunoista.

Jos haluatte sisällötöntä ja helposti pureskeltavaa huttua, menkää Mäkkäriin ostamaan euron juusto. Tämä on nimittäin seitsemän ruokalajin gourmet-menyy, jonka sisältöä ei koskaan paljasteta teille etukäteen! Juomalaseihinnekin kaadan omissa pöntöissäni valmistunutta valkoviiniä – tai kusta.

Täältä saatte jotain ihan muuta – mitä muualta ette saa!

Tasapäistäminen, formaattiajattelu, poliittinen korrektius ja markkinavoimien ehdoilla toimiminen on tehnyt meistä idiootteja laumasieluja, joiden sisällön elämään tuovat tänä päivänä sisällöttömät Twitter-viestit, tyhjänpäiväiset Facebook-päivitykset, sisällöttömät televisiosarjat, aivottomat uutiset, geneeriset muoti- ja ruokablogit, persoonattomat kuntosalit, tasapäistetyt kauppaketjut, valkaistuilla hymyillään kilpaa hymyilevät hyypiöt, poliittisesti korrektit keskustelut ja niiden vastapainoksi kollektiivinen raivo sosiaalisessa mediassa seuraavaksi unohdettavasta aiheesta.

Mikä vittu meitä oikein vaivaa? Mikä vittu meihin oikein on mennyt?

Halutaanko me tätä ihan oikeasti? Siis ihan oikeasti?

Älkää nyt vittu viitsikö.

Sen sijaan, että ajattelee mitä sanoo, eikö pikemminkin kannattaisi ajatella, mitä tekee?

Gadgetissa oli virhe