sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Musiikkitoimittajan työstä ammattina

Poptähti Jenni Vartiainen ja rocktoimittaja Nalle Österman
Kaarinan Saaristo Open -festivaaleilla
lauantaina 6. kesäkuuta 2015.
Säännöllisesti kirjoittavana henkilönä sitä saa luvan tottua lukijapalautteisiin, niin hyviin kuin huonoihinkin. Nykyajassa palaute annetaan etupäässä sosiaalisissa medioissa, 25 vuotta sitten se toimitettiin käsin tai kirjoituskoneella kirjoitettuna postitse Rumba-lehden Klinikka 269 -lukijapalstalle.

Olen kiitollinen kaikesta viesteistä, sillä ne kertovat, että kirjoituksiani on luettu ja että ne ovat herättäneet erilaisia ajatuksia sekä pohdintoja.

Sain toissaviikolla sähköpostia pohjoisesta. Siinä Lapin ammattikorkeakoulussa kolmatta vuotta opiskeleva Susanna Salo halusi tietää, miten päästään tai tullaan musiikkitoimittajaksi. Älkää minua tuijottako, mistä nuori nainen on moiseen haaveeseen päätynyt. Olenko synnyttänyt hirviön?

Aivan mahtavaa! On suorastaan huikeaa, että maailmasta löytyy edelleen hulluja idealisteja!

Koska Susanna on varmasti hyvien puolella, päätin vastata hänelle. Sitten tajusin, että joku toinenkin saattaa olla kiinnostunut musiikkitoimittajan duunista ammattina. Ja koska itselläni on tätä kirjoitettaessa 26 niin parempaa kuin huonompaakin kirjoitettua vuotta takana tässä toimessa, ajattelin jakaa näitä ajatelmia mieluummin usealle kuin yhdelle henkilölle.

Toivottavasti tämä on kaikille ok.

Itse en varsinaisesti hakeutunut alalle, vaan pikemminkin ajauduin 15-vuotiaana tälle tielle, ilman minkään sortin journalistisia opintoja. 26 vuotta myöhemmin tässä sitä ollaan edelleen.

Ehkä sitä olisi voinut valita tiensä paremmin. Tai sitten ei.

Jos nyt tähän alkuun toteaisi, että musiikkitoimittajaksi ryhtyvän täytyy ­­olla valmis sietämään yksinäisyyttä, taloudellista epävakautta, epämääräistä toimeentuloa, kritiikkiä ja vittuilua, paskapuheita, lipeviä markkinointihenkilöitä, urpoja ääliöitä, aivan suunnattomasti kamalaa musiikkia, paljon unettomia öitä sekä pahimmillaan depression.

Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii.

Tämän vastapainoksi sinun ei tarvitse aamuisin herätä töihin vaan voit määritellä työaikasi, saat tavata aivan suunnattoman ihania ihmisiä, joskus voit työsi lomassa törmätä aivan upeisiin musiikillisiin löytöihin (vuonna 2015 näihin kuuluvat omalta osaltani muun muassa Hulda Huima, Black Totem, Jukka ja Jytämimmit, Ohikulkijat sekä Leaflet, tsekatkaa kaikki!) sekä joskus saatat luoda jutun, joka herättää laajempaakin huomiota.

Koska siitä ei varsinaisesti ole pelkoa, että tällä rikastuisi, kannattaa kicksit ja fiilikset repiä muualta. Jos käy onnellisesti, saattaa jonakin päivänä päästä aterioimaan muutakin kuin omia kynsiä.

Omalle matkalleni on mahtunut niin parempia kuin huonompiakin vuosia. Välillä kirjoittaminen on ahdistanut ja vituttanut niin paljon, että olen päättänyt lopettaa sen ja mennä oikeisiin töihin. Yleensä silloin, kun olen unohtanut pitää kirjoittaessani hauskaa. Sitten olen lopettanut ja mennyt oikeisiin töihin.

Jonkin ajan päästä olen lopettanut ne oikeat työt niihin kyllästyttyäni tai saatuani kenkää. Aina olen kuitenkin kirjoitustyöhön palannut, kävi miten kävi.

2010 olin jo lopettamassa kirjoitustöitä, jälleen kerran. Vitutti. Ahdisti. Masensi. Tuttu kuvio. Taustalla painoi ero, myydystä yhteisestä asunnosta saadut myyntivoitot sekä mielen synkkyys. Rahaa oli taskussa sen verran, että sillä olisi voinut vaikka juoda itsensä hengiltä. Elämä tuntui näköalattomalta ja turhalta.

Musiikkikin oli paskaa.

Jostakin pimeydestä tuli elämääni valo, joka sytytti mieleni ja sydämeni. Joka potki perseelle. Joka antoi syyn yrittää vielä kerran. Joka antoi voimaa, lohtua ja tukea.

Mietin mielessäni niitä kertoja, missä olin mennyt vikaan. Milloin kirjoitukseni olivat olleet paskoja. Milloin olin pettänyt itseni ja ihanteeni. Milloin kirjoitukseni olivat sisällötöntä ja sielutonta lööperiä. Millaisten kirjoitusten jälkeen inhosin itseäni. Millaiset tekstit herättivät eniten huomiota ja saivat eniten vastakaikua.

Päädyin mielessäni palaamaan juurilleni. Päädyin palaamaan siksi 15-vuotiaaksi idealistiseksi teinipojaksi, joka kuvitteli kirjoituksillaan luovansa maailmasta paremman ja mukavamman paikan. Kertoa teksteillään, mikä on kovaa kamaa ja mikä ei. Turvapaikan, jossa pääsisi pakoon vanhempien riitelyä ja opettajien simputusta.

Se oli toiveajattelua, mutta sitä se 15-vuotias pikkupoika ei silloin vielä tiennyt.

Ensin tulivat lukijakirjeet. Niissä typerä teinipoika sai kuulla kunniansa. "Kuka vittu tuo typerä Lepakossa pyörivä joulukuusi oikein kuvittelee olevansa? Miten se on voinut kirjoittaa mistään mitään, kun se on ollut niin kännissä? Nallelle kenkää Rumbasta!"

Eikä siinä vielä kaikki.

Sitten tuli se tamperelainen sketsisarja. Yhtäkkiä oma sukunimi sai uusia kirjaimia. Siihen päälle vielä lukijoiden vittuilut. Siihen päälle vielä vanhempien taistelut sekä opettajien kusipäisyyden.

Joten koversin sisääni kuoren ja käperryin sinne. Siellä kukaan ei pystynyt satuttamaan. Siellä kukaan ei pystynyt koskettamaan. Siellä ei tarvinnut kärsiä. Siellä ei tarvinnut tuntea mitään.

Puoli vuotta meni sellaisessa mustassa aukossa, josta en tänäkään päivänä muista mitään. Depressioksi sitäkin olisi voinut varmaankin kutsua.

Siitäkin selvittiin.

Kai niissä kirjoituksissa oli sitten jotain, kun ne eräitä niin paljon ärsyttivät ja vituttivat.

Joten 36-vuotiaana päätin kirjoittajana palata sen idealistisen 15-vuotiaan pikkupojan nahkoihin – vain reilut 20 vuotta kokeneempana.

Ohjenuoranani olivat ainoastaan Rumban edesmenneen päätoimittajan Rami Kuusisen minulle aikoinaan Lepakon kuppilassa antama ohje: "Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein."

Tätä ohjenuoraa noudattaen ja toistakymmentä tuhatta euroa rikkaampana lähdin luomaan Rumba-lehden verkkosivuille kymmeniä blogikirjoituksia suomalaisen populaarimusiikin monimuotoisuudesta ja rikkaudesta.

Kiinnosti tutkia kuinka paskaa se suomalainen populaarimusiikki on – vai onko vika vain minussa.
Vuodessa syntyi yli 60 kirjoitusta ja yli miljoona merkkiä, joiden pohjalta keväällä 2011 ilmestyi ensimmäinen kirjani Like Kustannuksen julkaisemana, Härmägeddön – Vuoteni suomirockissa.

Ja kuten aina, löytyi niitä jotka rakastivat täysillä ja niitä, jotka vihasivat sydämensä kyllyydestä. Sekä tietysti eräs surullisenkuuluisa ilta Helsingin Kalliossa.

Se oli hinta siitä, että noudatti ensimmäisen päätoimittajansa antamaa neuvoa.

Paradoksaalisesti se on myös paras neuvo, jonka olen koskaan kirjoittajana saanut.

Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimesi oikein.

Miten siis tullaan musiikkitoimittajaksi? Kirjoittamalla. Puhumalla. Ajattelemalla. Luomalla. Tekemällä. Mokaamalla.

Olen vuosien mittaan kuullut useiden vanhojen kääpien valittavan, kuinka ennen oli kaikki paremmin. Tämä on pahinta mahdollista paskapuhetta. Ennen ei todellakaan ollut kaikki paremmin. Yleensä tällaisiä väitteitä suoltavat henkilöt, jotka ovat jääneet tavalla tai toisella entisaikojen vangiksi ja haaveilevat niistä ajoista, jolloin omat työt ja tekemiset vielä kiinnostivat isommin.

Kunnes eräänä päivänä havahtuvat tyhjällä asemalla, että juna on jo mennyt.

Nykyaika tarjoaa luovalle ihmiselle huomattavasti enemmän mahdollisuuksia saada kirjoituksensa esiin, kuvansa näkyviin ja äänensä kuuluviin. Paradoksaalisesti maailma täyttyy tällöin yhä useammista kirjoituksista, äänistä ja kuvista. Miten erottua massasta?

Se on asian ydin. Nousta massasta. Erottua. Uskaltaa. Heittäytyä.

Maailma on täynnä harmaita hiirulaisia, jotka tallustelevat nöyrästi kultaista keskitietä, jotta eivät vahingossakaan ärsyttäisi ketään. Pelkäävät tekemästä vaikutuksen. Joten piiloutuvat harmaaseen seinätapettiin.

Se on ihan okei. Kaikille se tie ei sovi. Me olemme kaikki yksilöitä, emme harmaata massaa, vaikka joku aina jossakin yrittää meille muuta uskotellakin.

Perusta blogi. Perusta videoblogi. Perusta radiokanava. Puhu mikrofoniin. Uskalla. Heittäydy. Tee.

Mutta älä vaan kuvittele, että kaikki tapahtuisi yhdessä yössä tai sormea napsauttamalla. Sinnikkyys kantaa hedelmää.

Kuten Susanna Salokin toteaa meilissään, on hänkin kuullut median olevan murroksessa. Onko? Ihanko totta?

Omalta osaltani olen voinut elättää itseni jo varsin kelvollisesti pelkästään kirjoittamalla viimeiset viisi vuotta.

Sattumaako?

Jos haluaa pohtia, miksi media on murroksessa ja monien medioiden tilanne on epävakaa, kannattaa palata kirjoittamani kohtaan, missä vanhat käävät mutisevat tuoppiin, kuinka ennen oli kaikki paremmin.

Lue huuliltani: ei ollut.

Kaiken kokemani jälkeen voisin tiivistää oppini ja neuvoni seuraaviin mietelauseisiin:

Löydä oma äänesi. Älä välitä muiden mielipiteistä. Älä välitä paskapuheista. Älä ole tylsä. Älä pelkää. Älä luovuta. Virheistä voi oppia. Ole luova. Ole nöyrä. Ole omaperäinen. Ole omapäinen. Ole rohkea. Ole röyhkeä. Ole kiltti kilteille, kusipää kusipäille. Luota intuitioosi. Hyväksy vajavaisuutesi. Hyväksy virheesi. Kerro tarinasi kiinnostavasti ja mielenkiintoisesti. Hyväksy, ettet voi koskaan miellyttää kaikkia. Ole vilpitön. Ole aito. Ole rehellinen. Älä myy sieluasi mammonalle. Älä anna markkinaihmisten vaikuttaa mielipiteisiisi. Kaikki kaunis ei ole kaunista ja kaikki ruma ei ole rumaa. Leiki. Tanssi. Juhli. Pane haisemaan. Pidä hauskaa.

Ja kun kaiken uurastuksesi, kärsimyksesi ja uhraustesi jälkeen jonakin päivänä huomaat ansaitsevasi elantosi työlläsi muista, että olet päässyt asemaasi vain olemalla oma itsesi, et muita kopioimalla.

No niin, mene jo siitä ja anna äänesi loistaa!

Tämä kirjoitus syntyi yksinomaan Susanna Salon lähettämän sähköpostiviestin ansiosta. Twiitatkaa Susannalle siis kiitosta tai palkitkaa hänet työtarjouksella, jos haluatte ilahduttaa tätä teräväkielistä kynäilijää!

Gadgetissa oli virhe